Läheisteni lisäksi minulla ei ole monia pitkäaikaisia, kiihkeitä rakkauden kohteita elämässäni. Niitä on oikeastaan vain kaksi: rusinaton maksalaatikko ja sosiaalivakuutus.
Rusinattomaan maksalaatikkoon rakastuin jo lapsuudessa. Suhteemme kukoisti salaa myös sen parinkymmenen vuoden aikana, kun olin täysin kasvissyöjä. Tai no, ehkä ‘täysin’ ei sitten ihan päde.
Sosiaalivakuutus taas on nuoruuden rakkauteni. Kun yliopistossa sain käsiini ranskalaisen filosofin Francois Ewaldin vakuutusta ja riskiä käsittelevän artikkelin, ajattelin, että en halua lukea enää mitään tämän jälkeen. Kaikki tarpeellinen on jo sanottu!
Te epäileväiset, jotka ajattelette, että nytpä on kuivakat blogiaiheet – eipäs hoppuilla. Jokaisen sivistyneen ihmisen tulisi tuntea vakuutusperiaate ihan vain, no, sivistyksen vuoksi.
Olen usein miettinyt sitä hetkeä, kun vakuutusperiaate syntyi, ehkäpä jo kivikautisen leirinuotion ympärillä. Sen on täytynyt olla kaunis hetki:
Oli tihkusateinen ilta, syötiin taas sammalta ja raakoja marjoja. Kuivattu näätä oli loppunut jo aikoja sitten. Kaikkia v*tutti. Penaan oli eilen, taas kerran, iskenyt salama. Se ei päässyt metsästäjä-keräilemään muiden kanssa. Muita otti päähän.
Sitten Mirkku keksi, että mitäs jos kaivetaan yhteinen maakuoppa, johon jokainen laittaa kamaa säästöön pahan päivän varalle. Vaikka yhden kuivatun näädän tai nuolenpään kuunkierrossa. Ja sitten se, jolle käy huonosti, saa ottaa sieltä tarvitsemansa. Silloin kenenkään ei tarvitse menettää hermoja, jos sairastuu tai salama iskee, eikä pennut jää ilman ruokaa.
Kaikki jotka haluais, saisi tulla mukaan, ja kutsuttaisiin sitä vakuutukseksi, sanoi Mirkku.
Muut oli ihan että no kaikkea voi kokeilla kerran.
Loppu on historiaa.
Todellisuudessa vakuutustoiminta kehittyi ensimmäistä kertaa turvaamaan merenkulkua 1700-luvulla. Se laajeni pikku hiljaa kattamaan eri elämänalueita. Nykyään kaikki modernit hyvinvointiyhteiskunnat perustuvat enemmän tai vähemmän vakuutusperiaatteelle, siis ihmisten yhteiselle varautumiselle elämän riskitilanteisiin. Vakuuttaa voi vaikka hamsterinsa, mutta sosiaalivakuutuksesta puhutaan silloin, kun vakuutuksen kohteena ovat ihmiselämän varrelle tyypillisesti sattuvat vaikeudet, kuten vaikkapa sairaus, työttömyys tai vanhuus. Länsimaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa sosiaalivakuutus on yleensä organisoitu julkisen vallan toimesta, ja monessa maassa, kuten myös Suomessa, se on kaikille pakollinen. Maksamme siis veroja ja sosiaaliturvamaksuja, jotta olisimme kaikki saman vakuutuksen piirissä.
Näin ollen turvan ja elannon saaminen elämän kriisitilanteissa ei meidän yhteiskuntamallissamme perustu puolison tai suvun suopeuteen, tai vaikkapa uskonnollisten yhteisöjen hyväntekeväisyyteen. Se perustuu kasvottomaan, tasapuoliseen sopimiseen vakuutettujen, meidän kaikkien, kesken: eräänlaiseen ennalta sovittuun solidaarisuuteen. Francois Ewaldkin kirjoitti paljon siitä, miten vakuutus, vaikka onkin taloudellinen mekanismi, on ennen kaikkea keskinäisen solidaarisuuden muoto. Se on sidos, jolla sinä ja minä, me kaikki, olemme yhteydessä toisiimme sekä tasaisen hyvinvoinnin että elämän katastrofien hetkillä.
Nykyään saattaa välillä tuntua siltä, että emme enää istu yhteisen leirinuotion äärellä kuunnellen samoja tarinoita. Maakuoppa – keskinäisen turvan mekanismi vaikeiden elämäntilanteiden varalta – on kuitenkin meille yhä yhteinen. On etuoikeus päästä osaksi tämän varmuusvaraston, sosiaalivakuutuksen, rakentamaa solidaarisuutta.
Olen joskus ulkomailla törmännyt vilpittömään käsitykseen, että Suomen kaltaisessa vauraassa maassa asuvat saavat valtiolta kuukausittain vastikkeetonta rahaa. Aivan erilaisissa yhteiskunnissa eläviä ihmisiä ei voi syyttää siitä, että he eivät ymmärrä sosiaalivakuutuksen periaatteita. Meidän Suomessa asuvien tulisi kuitenkin olla systeemistämme ylpeitä ja ymmärtää, miten se toimii. Jotta voimme säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan ja yhteiskuntarauhan, meidän on tunnistettava yhteisen elämämme perusmekanismit: sekä niiden hienot historialliset periaatteet että niiden ylläpitämiseksi tarvittavat panokset.
Edellä mainittuja asioita tulisi aktiivisesti opettaa myös lapsille ja nuorille. Heidän minäkuvansa sekä käsitys yhteiskunnasta tuntuu rakentuvan yhä enemmän yksilön psykologisille tarpeille ja näiden psykologisoitujen yksilöiden jaetuille identiteeteille. Pahimmillaan käsitys yhteiskunnasta erilaisten ihmisten yhteenliittymänä jää jälkipolvelta tunnistamatta, ja sen tilalle tulee ajatus samankaltaisiin identiteetteihin perustuvista pienyhteisöistä. Tämä toki näkyy jo vaikkapa sosiaalisessa mediassa.
En itse usko, että pelkästään samankaltaisuudelle pohjautuva turva ja luottamus ovat kestävää laatua. Tarvitsemme edelleen myös sopimusyhteiskunnan henkilöitymätöntä, kollektiivista turvaa.
Sukat pyörivätkin jaloissani aina sosiaalivakuutusta ajatellessani – onhan se niin elegantti tapa järjestää perusturvaa kaikille, vai mitä? Hienoa, että tekin olette pysyneet loppuun asti mukana tällä intohimomatkalla. Nyt menen työntämään rusinattoman maksalaatikon mikroon. Mikä hekumallinen päivä!
Hankipa y-tunnus ja katso sitten, kuinka suuresti olet yhteiskunnan sosiaalivakuutuksen piirissä!