Ostin kesällä parvekkeelleni sitruunapuun. Se muistuttaa Välimerestä, ja sinne suunnatuista keski-ikäisen seikkailijan matkoistani.
Eräältä sellaiselta matkalta muistan 19-vuotiaan afganistanilaisen tytön, jota kutsun Mariahiksi. Tapasin hänet pakolaisleirin naisten ompelupajassa. Mariah kertoi minulle vähäisellä englannillaan rakastavansa laulamista. Hän oli opiskellut musiikkia ja haaveili tulevansa esiintyväksi taiteilijaksi. Hän halusi kiihkeästi tietää, mitä puhelimeeni yhdistetystä halvasta bluetooth-kaiuttimesta kuuluva musiikki on. Kerroin, että kyseessä oli Laleh, iranilainen laulaja, joka muutti 12-vuotiaana pakolaisena Ruotsiin ja oli nykyään yksi maan menestyneimmistä pop-muusikoista. Olisin halunnut lisätä jotain sen suuntaista kuin: ehkä sinustakin jonain päivänä tulee yhtä kuuluisa. En uskaltanut sanoa mitään sellaista. Me molemmat tiesimme, että kaikki on kovin epävarmaa.
Mariahilla ja Lalehilla on sama äidinkieli, farsi. Se on mielestäni maailman kaunein kieli. Farsi, tai persia, kuulostaa satujen, mystikoiden ja korulauseiden kieleltä. Siinä ei ole mitään kulmikasta, hengetöntä tai latteaa, vaan se on täynnä voimaa ja elävyyttä. Konsonantit korahtavat pehmeästi, ja vokaalit kuulostavat suomenkielisen korvaan kiehtovan tulkinnanvaraisilta, siltä kuin ne kantaisivat jotain salakielistä, iäistä sanomaa.
Farsi on Afganistanin lisäksi myös Iranin valtakieli. Kuulin sitä puhuttuna ensimmäisen kerran ehkä viisitoista vuotta sitten kohdatessani työtehtävissä iranilaisia maahanmuuttajia. He olivat vakavan ja lempeän oloisia taiteilijoita ja valtion virkamiehiä, joita oli 1970-luvun islamilaisen vallankumouksen jälkeen kidutettu armotta. On vaikea ymmärtää, että tilanne ei ole neljässäkymmenessä vuodessa muuttunut paremmaksi, vaan on käynyt päinvastoin.
Olen aina toivonut pääseväni käymään Iranissa ja tutustumaan sen valtavaan kulttuuriperimään, historiaan ja taiteeseen. Naisten talolla tapaamani Mariah toivoi saavansa joskus turvapaikan Saksasta ja voivansa opiskella laulamista. En luultavasti koskaan tule pääsemään Iraniin. En tiedä, pääseekö Mariah koskaan Saksaan. Meidän toiveemme eivät ole mitenkään yhteismitalliset, niin kuin eivät ihmisten toiveet maailmassa muutenkaan.
Joskus tuntuu, että tärkeintä, mitä voin Mariahin hyväksi tehdä, on muistaa hänet. Sitruunapuuni auttaa minua siinä. Syksyn edetessä olin epäilevä: sitruunan talvettaminen sisällä on kuulemma vaikeaa. Nostin puun valmiiksi lannistuneena parvekkeelta sisälle. Valmistauduin luopumaan.
Pikku sitruspuu kuitenkin yllätti minut ja alkoi viihtyä. Se on makuuhuoneessani, jossa on viileää. Se on kasvattanut uusia oksia, ja kesällä alkunsa saaneet kolme vihreää hedelmää pulskistuvat kuin hyvin syöneet taaperot. Ennen joulua puuni alkoi yhtäkkiä kukkia uudelleen, ja täytti koko makuuhuoneen huumaavalla tuoksulla. Valkoiset terälehdet kuultavat hämärässä, kun makaan lakanoiden välissä odottaen unta. Joskus laitan kuulokkeisiin pyörimään farsinkielisen podcastin. Hetkessä tuntuu kuin olisin vierailla tasangoilla, kaduilla, lehtevillä sisäpihoilla. Mietin, mitä Mariah mahtaa ajatella ennen nukahtamistaan siellä, missä hän ikinä onkaan. Ikkunani takana levittäytyy keskitalven ääretön pimeys. Sisällä, sänkyni vieressä, pikku sitruunapuu loistaa hämärässä hiljaisena, tuoksuvana, sinnikkäänä.
Kuva: Gabriele Lässer / Pixabay