Ainoa mistä sain selvää, oli äidin ’Ei mulla oo varaa, tajuutko!’. Kaksikko oli jähmettynyt hyllyjen väliin lähikaupassa vähän ennen iltayhdeksää. Tunnistin jo kaukaa molempien vaivoin pidätellyn raivon.
Pojan kädet olivat nyrkissä, murrosikäisen ääni puoliksi vihainen, puoliksi aneleva; miehen ja vauvan ääni yhtä aikaa. Se kohosi välillä hallitsemattomiksi kiekaisuiksi pojan inttäessä pyyntöään. Äidillä oli pitkä tukka ja tiukat farkut. Hän näytti 30-vuotiaalta, lapselta itsekin.
En tiedä, mitä sellaista tuo 14-vuotias olisi ostarin lähikaupasta halunnut, mitä äidillä ei ollut varaa ostaa. Kun seisoin kassajonossa, äidin ainoa ostos oli kolikoilla maksettu lonkeropullo. Poika oli silloin jo rynnännyt ulos kaupasta pimeään syksyiseen iltaan. Kun lähdin, näin miten hän pyöräili pimeällä kadulla ympyrää kuin vauhko eläin.
Näen ympärilläni paljon lapsia ja nuoria, jotka voivat hyvin. Heidän kanssaan puhutaan ja heitä kuunnellaan. Heitä puolustetaan ja opetetaan tunnistamaan rajansa. Heille suodaan asioita ja heitä halutaan ilahduttaa.
Työssäni näen myös niitä nuoria, jotka eivät näitä asioita saa. Sellaisia kuin tuo murkkuikäinen poika Alepassa. Toivon sydämestäni, että äidillä ja pojalla oli vain huono hetki, ja rahat olivat hetkellisesti loppu. Ehkä poika saa huomenna setelin kouraan ja voi palata kauppaan ostamaan mitä haluaa.
Luulen kuitenkin toisin. Silloin, kun riita kolmesta eurosta saa äidin ja teinipojan tappelemaan kaupassa tilanteen ilmeisestä nöyryyttävyydestä huolimatta, on kyse muusta kuin huonosta päivästä. Tunsin todistavani sielun riisumista paljaaksi. Aivan kuin pohjaton vaille jääminen, itsekunnioituksen menetys, jokin liian intiimi ihmisyys olisi lävähtänyt pojan luisevilta harteilta harmaalle linoleumilattialle koiranruokapurkkien ja jauhopussien väliin. Teini-ikäisen ei pitäisi joutua anelemaan, uhkailemaan, pakenemaan. Hänen pitäisi saada olla villi, vapaa, ujo, keskeneräisyydessään rakastettu, omana itsenään nähty ja ihailtu, saada kaikki mahdollinen hyvä. Ei vain meidän hyväosaisten lasten, vaan kaikkien lasten. Ja aivan erityisesti niiden, joiden vanhemmat eivät ole lapsena saaneet itse eväitä, joita antaa eteen päin. Juuri nuo vaille jääneet, raivokkaat, keinottomat teinit ansaitsevat kaiken parhaan.
Siksi meidän ei tule sallia kiusaamista kouluissa eikä nöyryyttämistä lastensuojelulaitoksissa. Siksi on tärkeää, että myös työttömät, sairaat ja epäonnistuneiksi leimatut vanhemmat voivat pitää itsekunnioituksestaan kiinni, saada kuntoutusta ja suoda asioita lapsilleen. Että tarjolla on tukea, paikka yhteiskunnassa, mahdollisuuksia mennä eteenpäin. Vähintä mitä voimme tehdä, on nähdä toisemme.
Osattomuus lapsuudessa ei automaattisesti johda ongelmien täyttämään aikuisuuteen. Silti köyhyys ja päihdeongelmat ovat Suomessakin yhä useammin ylisukupolvisia. Tänään töiden jälkeen näen asema-aukiolla taas päihtyneet, vellovat joukot, jotka häsläävät, diilaavat ja räyhäävät niin että keskituloinen veronmaksaja sisälläni ärtyy. Samalla yritän ajatella, että siinä huutaa yksin jätetty vauva; päihtynyttä isäänsä hoivaava eskarilainen; teini, joka ei syysiltana Alepassa saanut yhtään mitään.
Ytimessä, viisaasti ja kauniisti! Tuo äiti Alepassa voi tietysti olla mistä tustasta tahansa lähtöisin, mutta näen esimerkissä juuri sen meidänkin palveluyhteiskunnassamme tavallisen jatkumon hankalasta lapsuudesta hankalaan aikuisuuteen. Ulkonäkö ei useinkaan kerro siitä, miten mieli ja arki voivat.
Hienoa, että kirjoitat ja teet näkyväksi. Kukaan lapsi ei saa joka kerta kaupasta jotain, mutta se on eri asia kuin jatkuva kokemus siitä, että mikään ei kuulukaan minulle, eikä tule kuulumaan. Näet jatkumon toisen pään, tai puolivälin, siellä aseman laumoissa. Joukossa kuulumattomuuskin tiivistyy: Me olemme muita, meille ei kuulu sama kuin noille muille. Ihan jokaista aikuista tarvitaan näkyväksi ja mukaan kuuluvaksi tekemiseen, ei sitä koko tehtävää voi julkiselle puolelle sysätä.
(Innostun läheltä liippaavasta aiheesta ilmeisesti niin, että tekeee mieli huutaa.)
Kiitos, että kirjoitat. Jään seuraamaan!
Tiina