Oletteko joskus kuulleet sanonnan: ei voi peiliä syyttää, jos naama on vino?
Olen eri mieltä.
Eräässä tietyssä virastotalossa on tietty vessa, jota välttelen nimenomaan huonon peilin vuoksi. Kyseisestä peilistä tuijottaa aina takaisin väsynyt ja kirjava naama. Sen ääressä en koskaan nosta katsettani lavuaarista yli saippuapumpun ja käsipyyhetelineen muodostaman horisontaalisen turvarajan. Ihan vain ettei tule paha mieli. Oivalsin nimittäin jossain kohti aikuisikää, että maailma on täynnä peilejä, heijastuksia, kiusallisen kirkkaita pintoja, jotka kaikki näyttävät meidät hieman eri tavalla. Miksi kiusata itseään huonoilla heijastuksilla, kun voi vain vaihtaa vessaa?
Nuoruusiässä on sen sijaan luonnollista pitää peilikuvia objektiivisena totuutena, ja kohdistaa katse peilin sijasta itseen. Murehtia siis heijastusta silloinkin, kun vika on peilissä. Samalla kun on tärkeä oppia hyväksymään vähän väsyneemmätkin kuvajaiset, on tärkeä oppia myös huomaamaan, milloin vika todella on peilissä eikä naamassa. Peilejäkin kun on monenlaisia: alumiinilla silatun lasilevyn lisäksi muut ihmiset ovat tärkeä, ellei tärkein, peili. Ja kuten virastotalon vessa, toisen ihmisen heijastama kuvakin voi johdattaa harhaan.
Huonojen peilien välttelyä voi ja tuleekin soveltaa myös ihmissuhteisiin. Jos elämässäsi on ihminen, joka saa sinut aina tuntemaan olosi riittämättömäksi tai vain epämääräisen huonoksi, vaihda peiliä. Viivy pitkään niiden ihmisten seurassa, jotka saavat olosi tuntumaan rauhalliselta ja hyvältä. Pätee vaikkapa parisuhteisiin.
Peilaamisen hienovaraisuus taas on tärkeää erityisesti lasten ja nuorten kohdalla. He ovat niiden kuvien armoilla, joita vanhemmat ja muu lähipiiri heille heijastavat. Aikuisen, varsinkaan vanhemman, tehtävä ei lienekään olla peili, joka näyttää säälimättömästi jokaisen korjausta vaativan kohdan. Vanhemman tulee olla peili, joka näyttää lapsen itselleen sellaisena kuin tämä on; hyvässä, pehmeässä valossa. Tämä ei ole välttämättä helppoa. Valo, jossa meidät on lapsena nähty, sirottuu alas sukupolvia pitkin. Jos pehmeä valo ei ole heijastunut takaisin omille kasvoille kasvuiässä, voi olla vaikeaa valella sillä omaa lastaankaan. Voi jopa ajautua ajatusharhaan, että lapsi jotenkin hyötyy kriittisestä katseesta. Itsekin tunnistan ajatelleeni turhautuneina hetkinä näin.
Ehkäpä viimeistään aikuisiän yhtenä kehitystehtävänä onkin oppia tarvittaessa vaihtamaan peiliä. Nostamaan kytkintä ja etsimään parempia heijastuksia. Sitä taitoa haluaisin opettaa sekä omalle teinilleni että työssäni kohtaamille. Muistuttaa, että kaikki on heijastusta, eikä tietyn kuvan vangiksi tarvitse jäädä. Voi siirtyä eteenpäin ja löytää uusia kuvakulmia, rakentaa omakuvansa monien eri heijastusten pehmeään ristivaloon.
Toisin sanoen: jos naama on sitkeän peilailun jälkeen yhä vino, peiliä voi syyttää. Ja vaihtaa. Se on ihan ok.
Tosi hyvä kirjoitus! Upeaa kieltä ja oivaltavia ajatuksia. Aihe on monimutkainen — toisaalta on hyvä joutua tai hakeutua välillä epämukavuusalueelleen ja oppia itsestään myös niitä ei-niin-myönteisiä puolia, jotta voi kehittyä ihmisenä. Missä menee raja, milloin negatiivista heijastusta on liikaa? Se on kai jokaisen itse arvioitava, mutta liian nopeasti ei kannata nostaa kytkintä.