Kun sain viime keväänä oman puutarhapalstan, tajuntani räjähti. Ei auringon kuulaasta leikistä umpeenkasvaneella puolen aarin lupiinipellollani, vaan siitä tietoisuudesta, että minulla on vihdoinkin toinen paikka.
Olen sitä ihmistyyppiä, jonka on muutaman kuukauden välein löydettävä uusi reitti töihin, koska vanha kyllästyttää. (Kun reittejä ei enää löydy, on vaihdettava työpaikkaa.) Olen kärsinyt silmien tukehtumisesta jatkuvasti aikuisiällä; se on itse diagnosoimani tila, jossa ihmisen fyysinen ja psyykkinen kapasiteetti katsella samoja maisemia saavuttaa ehdottomat, ylittämättömät rajansa. Näköhermot, valoa vastaanottavat reseptorisolut, etuaivolohko koko hedelmäisessä lohkoisuudessaan, mieleni, kuolematon sieluni ja jokainen lihas ja luunsäie kehossani huutavat jotain muuta, mitä tahansa muuta kuin kerrostaloasunnon tympeää näkymää ja samoja, samoja katuja joita pitkin tallustaa töihin. Olen silloin etsinyt vaihtelua pakenemalla naapurilähiöön, kirjallisuuteen, uneen, lievään humalatilaan, ulkomaille tai Netflixiin; useimmiten Turkuun.
Olen varma, että silmien tukehtumisesta kärsii moni muukin kuin minä. Syndrooma uhkaa erityisesti ihmisiä, jotka asuvat suhteellisen ahtaasti ja tekevät stressaavaa työtä (eli valtaosaa pääkaupunkiseudun väestöstä).
Monilla onnekkailla hätiin tulee kuitenkin myyttis-primitiivinen kalevalainen luonnonvara, suvun kesämökki.
Olen aina kadehtinut näitä vivahteikkaita perisuomalaisia olotiloja: kesämökkiloman suunnittelua, auton pakkaamista mökkireissua varten, mökkiruokien ostamista automarketista, mökille ajamista, mökillä ilakointia ja kärsimistä, kaupunkiin huojentuneena palaamista ja kesämökkimuistojen kertaamista työpaikan kahvipöydässä elokuun toisella viikolla, kun kaikki on lopulta takana päin.
Perheelläni ei ollut mökkiä, kun olin lapsi, eikä minulla ole ollut sitä myöskään aikuisiällä. En ole siis päässyt nauttimaan siitä tietoisuudesta, että maan päällä paikka yksi on, joka on eri kuin se sama helvetin jokapäiväinen paikka. Siis toinen paikka.
Toivoin palstaa alun perin pönkittääkseni käsitystä itsestäni luonnonmukaista elämää viettävänä, terveellisesti syövänä ja käsillä tekevänä ihmisenä (näistä ehkä lisää joskus myöhemmin). Palstani on kuitenkin paitsi identiteettiä hivelevä harrastus, myös viidenkymmenenseitsemän euron vuosihintaan pelkästään minulle korvamerkitty tila. Oma piskuinen, itähelsinkiläinen paratiisini, se toinen paikka.
Annoin palstalleni nimeksi Southfork.