Olin aikeissa lähteä tänä syksynä uudelleen Kreikkaan pakolaisleirille vapaaehtoishommiin. No, tuli korona. Viime viikonlopun ilmastomielenosoituksen jälkimainingeissa ajatukset kuitenkin palaavat sinne.
Tapahtuipa siis pari vuotta sitten, joulun tienoilla, eräässä mannerkreikkalaisessa kaupungissa. Olin löytänyt kuin löytänytkin google mapsin avulla sivukadun huomaamattomaan varastorakennukseen, joka oli pienen kansainvälisen vapaaehtoisjärjestön tukikohta. Kuuntelin lattialla istuen, kun brittiläinen koordinaattorimme kävi ensimmäisen päivän aluksi läpi toimenkuvaani pakolaisleirillä.
– Yksi vapaaehtoisten tärkeimmistä tehtävistä on tarjota ikkuna eurooppalaiseen elämäntapaan ja arvoihin, hän kertoi. – Toiseksi tarjoamme toivoa ja uskoa siihen, että Eurooppa välittää.
Ikkuna eurooppalaisuuteen? Uskoa, toivoa? Kovasti ylevää! Innostuin välittömästi, onhan ylevyys toinen luontoni.
Käytännön työ osoittautui arkisemmaksi: laskutoimituksia ja passien tarkastamista kaupan virkaa toimittaneessa puuvajassa, josta leirin asukkaat saivat ostaa elintarvikkeita ostopisteillä ja henkilötodistuksillaan. Epäonnistumaan tuomittua kurinpitoa monikieliselle lapsilaumalle, joka ymmärsi ohjeita valikoivasti, kuten tyypillinen kuriton lapsilauma missä tahansa päin maailmaa. Käsitöiden tekemistä naisten talolla, joka oli vaaleanpunaiseksi maalattu kymmenen neliön laivakontti – kuinka traagisen väärässä olinkaan ollut ajatellessani kutosluokan käsityötunneilla, että pirtanauhan tekotaitoa en tule koskaan elämässäni tarvitsemaan.
Ennen kaikkea vapaaehtoistyö oli kuitenkin pakkaamista. Vihannesten lajittelua ja pakkaamista laatikoihin. Päivittäistä pakettiauton täyttämistä ja purkamista. Vaatelähetysten pakkaamista muille leireille.
Joulun aatonaattona pakkasimme kolmetoista tuntia tauotta joululahjakasseja, jotka jaettiin henkilökohtaisesti konttikylän jokaiseen konttiin. Koska edellisenä iltana oli mennyt vähän myöhäiseksi, ajattelin jo kuuden tunnin kohdalla kuolevani. Vähänpä tiesin! Seitsemän tuntia lisää pakkaamista, ja kyllä, henki edelleen pihisi. Seuraavana päivänä tarvitsikin pakata vain yhdeksän tuntia, ja homma oli vihdoin – niin, paketissa.
Muistan ajatelleeni sumuisesti, että kahden vuorokauden pakkausurakassa oli jotain samaa, kuin koko Eurooppaa kohdanneessa pakolaisaallossa. Homma repeili saumoista eikä kokonaisuus ollut kenenkään hallussa, mutta päivittely ei auttaisi mitään. Piti vain jatkaa sinnikkään itsepäisesti tekemistä.
Ympärilläni oli onneksi loistavan tarmokkaita puurtajia, kuten tanskalais-saksalais-amerikkalainen ystäväjoukko, joka oli liftannut Kreikkaan läpi Euroopan. Nämä parikymppiset olivat asuneet viikkokausia Saksassa Hambachin metsässä puihin rakennetussa leirissä ja osallistuneet ruskohiilikaivosta vastustavaan mielenilmaukseen. Nyt tuo kirkasotsainen soturijoukkio dyykkasi ruokansa kreikkalaiskaupunkimme roskiksista ja suunnitteli biodynaamista vallankumousta tehden siinä sivussa vapaaehtoistyötä pakolaisleirillä.
Suurin osa ympärilläni ahertaneista oli kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä. Palkanlaskija, pari opettajaopiskelijaa, tiedottaja, kouluavustaja. Paikallinen kreikkalainen vapaaehtoisemme, insinööri ammatiltaan, järjesti meille muille kotonaan elokuvaillan. Toinen paikallinen vahvistus, ydinfysiikan tohtori, ajelutti meitä autonrämällään ympäri kaupunkia ja vinkkasi parhaat paikat, joihin tehdä retkiä viikon ainoana vapaapäivänä. Joukkomme vanhimmat, eläköitynyt englantilainen lääkäripariskunta, suhtautuivat stoalaisella tyyneydellä leirin lapsilta saamiinsa kirppuihin.
Näiden ihmisten ansiosta sain vapaaehtoispestistäni jotain muutakin kuin tuiki tärkeää pakkaamiseen liittyvää know-how’ ta. Sain uskoa ja toivoa. Pikkutunneilla tuhattaviittäsataa lahjapakettia kääriessäni tajusin, että lannistavilta tuntuvien ongelmien kohdalla tarvitsen ympärilleni tavallisia ihmisiä, jotka tarttuvat toimeen. Ojentavat sakset ja teipin, tai vaikka istuvat jalkakäytävillä. Tavallisten ihmisten toimeliaisuus antaa uskoa ja toivoa siihen, että voimme tehdä jotain Suurille Hankaluuksille, kuten pakolaiskriisille tai ilmastonmuutokselle.
Niin kauan kuin maailmassa on dyykkaavia ja puissa asuvia nuoria, sekä ennen kaikkea pyyteettömiä eläkeläisiä, tarmokkaita kouluavustajia ja epäitsekkäitä ydinfyysikoita, emme ole kokonaan hukassa.