Istuin tuttavan kanssa kahvilassa, kun hän pudotti pommin. ‘Ihanan vanhanaikaista, että kirjoitat blogia’, hän sanoi ohimennen. ‘Kun eihän niitä enää oikein lueta. Ihmiset eivät katsos jaksa lukea niin pitkiä tekstejä.’
Oli kuin olisin jäänyt kiinni niin sanotusti hame kintuissa. (Tunne oli kenties sama kuin entisellä miesystävälläni kerran, kun kuvailin hänen nikkaroimaansa patiota ‘hellyttäväksi’.)
Ryystin kahvia ja pysyin ulkoisesti rauhallisena. Sisäisesti kävin puolessa minuutissa läpi traumaattisen kriisin neljä vaihetta:
- shokkivaihe – miksei kukaan kertonut minulle?
- kieltämisvaihe – en usko, olet vain kateellinen nilkki!
- käsittelyvaihe – saako täältä mitään kahvia vahvempaa?
- uudelleen suuntautumisen vaihe – siis ihan sama, lukeeko kukaan minun blogiani, se ei ole koskaan ollut blogini pointti
Vakavasti puhuen olen järkyttynyt ajatuksesta, että kukaan ei jaksaisi lukea tämän mittaisia tekstejä. 1800-luvun runoilija Goethen kuuluisa lause hänen kirjoittaessaan ystävälleen on varmasti monelle teistäkin tuttu: ‘Pahoittelut pitkästä kirjeestä – olen liian kiireinen kirjoittaakseni lyhyesti’.
Johann Wolfgang oli siis sitä mieltä, että mitä lyhyemmin kirjoittaa, sitä paremmin pureskeltu asia yleensä on. Ajat ovat kuitenkin ajaneet JWG:n ohi. Siinä missä Goethen aikana lyhyesti kirjoittaminen tarkoitti, että ajatus oli jalostunut monimutkaisessa prosessissa, nykyään asia on toisin päin. Reagointi on tärkeintä, ja monimutkaisia ilmiöitä typistetään salamannopeasti mustavalkoisten kärjistysten alle. Tätä tuntuu tapahtuvan myös livenä ihmisten kesken, ei vain somessa.
Tunnen itse usein epämääräistä riittämättömyyttä siitä, että en pysty ajan hengen mukaisesti muodostamaan asioista heti voimakkaita mielipiteitä. Ääneen lausutut pohdintani siitä, että tilanteista voi tehdä monta tulkintaa, tuntuvat jopa ärsyttävän nopeista ja ehdottomista mielipiteistään varmoja ihmisiä. Asetun ilmeisesti epäluotettavaan valoon: kenties minulla ei ole moraalia tai identiteettiä lainkaan, koska en suostu yksipuolisesti tuomitsemaan, hehkuttamaan tai kantamaan jokaista käteen työnnettyä lippua?
Ensijärkytyksestä toivuttuani pahoittelin ystävälleni kahvilassa, että en yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan tämän lyhyempiä tekstejä. En siis ole uljas, mielipiteideni oikeellisuudesta satavarma 2000-luvun ihminen. Sen sijaan olen epämääräinen, bränditön ameeba, ehkäpä jäänne 1800-luvulta. En osaa naulita minuuttani edes poliittisen kentän mihinkään laitaan, ja näkemykseni tuppaavat informaation lisääntyessä hioutumaan – jopa muuttumaan.
Mikä pahempaa, olen melko varma, että meitä on muitakin. Siksi ajattelinkin perustaa hitaasti ajattelevien ja pitkästi kirjoittavien ihmisten kerhon. Kerho tulee kokoontumaan jollakin hieman ränsistyneellä työväentalolla joka toinen keskiviikko. Kerhoilloissa juodaan kahvia ja ollaan yhdessä monitulkintaisia. Yhden totuuden nimeen vannovat, tahallista väärin ymmärtämistä harrastavat, johtopäätöksiin hyppäävät, toisin sanoen lyhyitä merkkimääriä harrastavat ihmiset eivät pääse jäseniksi.
Mutta jos olet kaltaiseni identiteetitön henkipatto, värisevä takinkääntäjä, ihminen ilman vahvaa brändiä – laita jäsenhakemus tulemaan!
Hakemus on kahdeksan sivun mittainen vapaamuotoinen kirjoitus, jossa tulee perustella monipuolisesti, miksi juuri sinut tulisi hyväksyä jäseneksi, tai toisaalta ehdottomasti hylätä. Pisteitä saa sitä enemmän, mitä paremmin osaa perustella asiansa sekä puolesta että vastaan.
Hakuprosessin läpäisseille ilmoitetaan jäseneksi hyväksymisestä pitkällä kirjeellä.