Affektilla tarkoitetaan voimakasta tunnereaktiota tai kiihtymystilaa. Sellaista, joita on tyypillisesti uhmaikäisellä lapsella, tai kenellä tahansa meistä liian nälkäisenä ja väsyneenä. Affekteihin liittyy usein kapeutunut ajattelu, kyvyttömyys eläytyä toisten tunteisiin ja vuorenvarmuus siitä, että oma tunne tai mielipide on ainoa oikea. Kuulostaako tutulta? Kyllä, nykyaikana affekteja purskahtelee esiin paitsi päiväkodissa, myös somessa.
Erityisesti teini-ikäisten kiihkeät tunnereaktiot lukeutuvat planeettamme suurimpiin luonnonvoimiin. (Mietin, onkohan kukaan koskaan yrittänyt valjastaa niitä uusiutuvan energian tuotantoon?) Teinille tunteet, joita hän tuntee, ja asiat, joihin hän uskoo, eivät ole vain tunteita ja asioita. Ne ovat marmorista rakennettuja ikuisia temppeleitä, joiden ovia hönö vanhempi voi vain hapertuvilla kynsillään säälittävästi raapia. Perustelut näkemyksille, joista teini on varma, vyöryvät pöllämystyneen aikuisen päälle kuin laava Ednasta varpusen niskaan jouluaamuna. Teini on legit satavarma asiastaan, ja vaihtoehtoja on kaksi: oikea ja väärä, minun ja sinun leiri, musta ja valkoinen. Yleensä musta, sillä teinin maailmassa kaikki on usein perustavalla tavalla pielessä, eivätkä typerät aikuiset ymmärrä, miten asioita pitäisi muuttaa. (Ja teini on varmasti tässä usein oikeassa.)
Negatiivisen tunnemyrskyn armoilla tunnen vanhempana usein valtavaa avuttomuutta. En läheskään aina osaa ratkaista hankalia asioita tai poistaa vihan tai ahdistuksen lähdettä teinin elämästä. Suurimmalla hädän hetkellä olen kuitenkin huomannut löytäväni apua yllättävältä taholta: hallintovirkahenkilön työkalupakistani. Hallintohan on mahdollisesti maailman kuivakoin sana, ja olemukseltaan affektin vastakohta: vakaa, jähmeä ja väritön. En mielelläni myönnä (edes itselleni) olevani töissä hallinnon parissa. Olen kuitenkin huomannut, että hallinto on tällä poukkoilevalla affektien, yleistyneen ahdistuksen ja subjektiivisten totuuksien aikakaudella lohdullinen ja lämmittävä asia. Vähän kuin mummoni meille lapsena keittämä makaronivelli.
Hyvä hallintohan on kuin musta väri: se pysyy aina muodissa, imee itseensä auringonvalon ja sopii yhteen melkein kaiken kanssa. Ennen kaikkea se pienentää kantajansa: hallintohenkilö ei mene ego tai affektit edellä. Hyvän hallinnon periaatteita ovat esimerkiksi tasapuolisuus, johdonmukaisuus, suhteellisuus, selkeä kielenkäyttö ja velvollisuus yhteistyöhön. Moni näistä periaatteista soveltuu loistavasti myös teinin affektimyrskyn kohtaamiseen.
Toisin sanoen hallintohenkilö, tai aikuinen, tietää, että totuus on harvoin mustavalkoinen; että maailma on ikuisesti keskeneräinen; että syyttely on yhtä turhaa kuin uhriutuminen; että useammat ihmiset ovat tyhmiä kuin pahoja; että se menee ohi. Aikuisen tehtävä on tuoda tätä näkökulmaa sitkeästi esiin. Osoittaa siis tasapuolisuutta, suhteellisuudentajua ja luottamusta uudelleen ja uudelleen juuri silloin, kun teini sen vähiten ansaitsee tai kykenee ottamaan vastaan. Toimia hallintovirkahenkilönä elämän tunnemyrskyissä.
Ei siksi, että aikuinen nyt vaan tietää paremmin. Eikä siksi, etteikö teini voisi olla oikeassa, tai etteikö kiivaiden tunteiden aikaansaama toiminta olisi varsinkin nykymaailmassa äärimmäisen tärkeää. Vaan siksi, että kasvava mieli tarvitsee ravinnokseen toivoa. Toivoa siitä, että vaikka elämä tuntuu kivuliaalta, ja tunteet liian isoilta kestää, kaikki kuitenkin jollain tapaa järjestyy. Ei ole tarpeen lannistua eikä lamaantua.
Ilman toivoa sen paremmin teineillä kuin meillä aikuisillakaan ei ole mitään.
Ja toivo, tuo kivunlievittäjistä suurin, asuu siellä, missä mieli ei huku affekteihin.