Tämä teksti kertoo ystävästäni, sierra leonelaisesta Salieusta. Hän on yksi Afrikasta Eurooppaan pyrkivistä turvapaikanhakijoita, ja asuu Kyproksen pääkaupungissa Nicosiassa. Teksti on tavallista pidempi, koska kertojanääniä on kaksi, minun ja Salieun, ja koska aiheesta – siitä, miten Eurooppaan pyrkivät pakolaiset liittyvät Suomen tulevaisuuteen – on mahdotonta kirjoittaa lyhyesti. Aiheesta on vaikea myöskään kirjoittaa ilman, että tekstistä tule ‘valkoinen, hyväosainen ihminen kirjoittaa sorretusta kanssaihmisestä’ -tyyppinen holhoava ja aikansa elänyt narratiivi. Yritän välttää sitä parhaani mukaan. Salieu on luonnollisesti lukenut ja hyväksynyt valmiin tekstin.
Tämän blogitekstin suunnittelu ja viestittelyni Salieun kanssa sattui samalle viikolle, kun Suomessa uutisoitiin lukiolaisten opiskeluinnon ja koulumotivaation laantumisesta. Pian sen jälkeen koko Suomi tyrmistyi käsittämättömän, kiusaamiseen liittyneen kouluampumisen vuoksi. Nuorten mielenterveyskriisi on ollut otsikoissa jo monta vuotta. Joku saattaakin ihmetellä, miksi ihmeessä kirjoitan ulkomaalaisten ongelmista, kun meillä on omiakin aivan tarpeeksi. Kirjoitan samasta syystä, joka on vienyt minut pari kertaa vapaaehtoistyöhön: saadakseni ja välittääkseni toivoa.
Jotain äärimmäisen kiinnostavaa ja toivoa antavaa on nimittäin siinä, miten Salieu ja moni muu tapaamani nuori ihminen yrittää toteuttaa mahdottomalta tuntuvia unelmiaan pakolaisina Euroopan laitamilla. En voi olla ajattelematta heitä aina, kun luen uutisotsikoita suomalaisnuorten pahoinvoinnista, maamme koulutusjärjestelmän ongelmista tai puuttuvista mielenterveyspalveluista. Salieulla ja muilla hänen kaltaisillaan ei ole käytössään mitään muuta resurssia kuin mahdottomalta tuntuva unelmansa, joka ajaa heitä eteenpäin. Jostain syystä tämä yksi resurssi, toivo paremmasta, näyttää olevan kuitenkin paljon suurempi voimavara kuin ne asiat, joita useimmilla suomalaisilla nuorilla on: perheen tuki, materiaalinen yltäkylläisyys, suhteellinen tasa-arvo ja ilmainen koulutus varhaiskasvatuksesta ammattiin asti.
Näin Salieu kertoo taustastaan:
Synnyin Sierra Leonessa sen sisällissodan (1991-2002) aikana. Isäni kuoli sodan aikana. Samoihin aikoihin jouduin liikenneonnettomuuteen, jossa mursin jalkani ja melkein kuolin. Pian sen jälkeen minut lähetettiin 5-vuotiaana yksin naapurimaa Guineaan sotaa pakoon. Sekasortoisessa tilanteessa menetin kontaktin perheeseeni, jäin kodittomaksi ja sain polion, joka vammautti jalkani pysyvästi. Liikkumiseni on edelleen tänä päivänä vaikeaa ja kärsin kivuista.
Salieun tarina ei ole Länsi-Afrikassa, tai ylipäänsä maailmassa, poikkeuksellinen. Sisällissotien melskeissä miljoonat lapset ovat ajautuneet erilleen vanhemmistaan, vammautuneet ja joutuneet selviämään yksin. Se, mikä on poikkeuksellista, on Salieun resilienssi, joka toi hänet vuonna 2020 monien käänteiden jälkeen Kyprokselle. Siellä myös minä tapasin hänet, pakolaisten päiväkeskuksessa, jossa olimme molemmat vapaaehtoistyössä.
Salieun mukaan hänen kotimaansa, Sierra Leone, on luonnonkaunis maa upeine rantoineen ja vuorineen. Ruoka on hyvää ja ihmiset vieraanvaraisia. ‘He saavat halutessaan sinut tuntemaan itsesi kuninkaaksi tai kuningattareksi’, hän kertoo. Toinen puoli Sierra Leonen todellisuutta ovat historian ja nykypäivän vitsaukset: orjakauppa, siirtomaavalta, sisällissota ja ebola. Nykyhaasteena Sierra Leonessa ovat erityisesti koulutusjärjestelmän puutteet. Wikipedian mukaan vuonna 2015 yli puolet aikuisista oli edelleen lukutaidottomia, ja edes yläastetasoisen opetuksen järjestäminen ei ollut opettajien puutteen vuoksi maassa onnistunut kattavasti. Ylemmän kouluasteen tutkinnon oli vuonna 2015 suorittanut alle 3% aikuisista.
Ei siis ole ihme, että Euroopan porteille saapunut Salieu haluaa nimenomaan opiskella, ja on valmis tekemään mitä vain toteuttaakseen unelmansa. Ihmeenä taas voitaneen pitää sitä, että hän on onnistunut hankkimaan itselleen tietotekniikan opiskelupaikan Nicosian yliopistosta. Se ei ole turvapaikanhakijalle helppo tehtävä Kyproksella, jossa kukoistavat sulassa sovussa rasismi, korruptio, siirtolaisten hyväksikäyttö ja venäläisten oligarkkien häpeämättömän ylellinen elämäntyyli.
Salieu kertoo tutustuneensa tietotekniikkaan ensimmäistä kertaa high schoolin viimeisellä luokalla vuonna 2016:
Olen aina rakastanut ongelmanratkaisua ja loogista ja luovaa ajattelua, jota niihin vaaditaan. En tiennyt pitkään aikaan, että tietotekniikkainsinöörit tekevät sitä joka päivä, mutta kun osallistuin ensimmäistä kertaa koulussa tietotekniikan tunneille, olin koukussa.
Moni tapaamani pakolaisena elävä lapsi tai nuori on ollut samanlaista intoa täynnä. Pakolaisleirillä Kreikassa tapasin erään 13-vuotiaan syyrialaistytön, joka oli pitkän odottelun jälkeen päässyt aloittamaan paikallisessa koulussa. Hän sai neljä tuntia päivässä opetusta kreikan kielellä. Tyttö oli loistava oppilas ja aikoi isona lääkäriksi. Kun hän kertoi minulle tulevaisuuden suunnitelmistaan englanniksi, mikään hänen silmiensä loistossa ei paljastanut, että hänellä olisi ollut pienintäkään epäilystä suunnitelman onnistumisesta. Ei, vaikka hänellä ei ollut omaa kotia, perhettä huolehtimassa, harrastuksia, pysyvää kotimaata tai lupaa jäädä Eurooppaan.
Haluankin kirjoittaa Salieusta siksi, että mielestäni Eurooppa tarvitsee hänenlaisiaan ihmisiä. Sinnikkäitä, motivoituneita ja toivorikkaita. Olemme onnistuneet länsimaissa luomaan nuorten sukupolven, josta kasvava osa on motivoitumattomia, keskittymiskyvyttömiä, masentuneita, ahdistuneita ja huonossa fyysisessä kunnossa. En syyllistä suomalaisia nuoria, sillä me aikuisethan tämän yhteiskunnan olemme heille luoneet. Enkä tietenkään vaihtaisi omia rakkaita lapsiamme ja nuoriamme mihinkään. Kunnioitan ja ihailen kuitenkin syvästi Salieun päättäväistä optimismia mahdottomalta tuntuvan unelman saavuttamisessa. Kuinka moni meistä pystyisi aloittamaan yliopisto-opinnot vieraassa maassa fyysisesti vammaisena, rahattomana, ilman tukiverkkoja ja takeita siitä, että voi suorittaa opinnot loppuun?
Solidaarisuuden lisäksi oma motivaationi auttaa onkin myös pitkän tähtäimen oman edun tavoittelu. Uskon, että ilmastonmuutoksen, sosiaalisen median ja pandemioiden pienentämässä nykymaailmassa syyrialaisten, afganistanilaisten tai sierraleonelaisten parempi vointi heijastuu ennen pitkää myös meidän suomalaisten arkeen. Niinpä meidän lastemme tulevaisuutta turvaa parhaiten se, että tuemme niitä sinnikkäitä ihmisiä, joita ajaa eteenpäin halu parantaa yhteiskuntia, joissa he elävät – olivat ne sitten Euroopassa tai muualla. Ehkäpä kysymys siitä, kenet me haluamme päästää Eurooppaan, pitäisikin muuttaa muotoon: ketä me tarvitsemme oman selviytymisemme tueksi? Mistä saamme uusia eurooppalaisia, jotka osoittavat toivoa ja resilienssiä silloin, kun olosuhteet ovat vaikeat? Sillä vaikeammaksi olosuhteet tulevat väistämättä käymään. Kyse ei ole enää pelkästään siitä, ketä me autamme selviämään, vaan siitä, kuka auttaa meitä selviämään.
Siinä missä Euroopan nykyinen pakolaiskeskustelu pyörii huoltosuhteen ja kulttuuristen erojen ympärillä, pakolaisleirin todellisuudessa leijailee jotain bruttokansantuotetta vaikeammin mitattavaa: se inhimillinen voima, joka syntyy, kun ihminen epätoivoisen sinnikkäästi haluaa päästä eteen päin elämässä. Usein unelma ei kosketa vain itseä vaan myös perhettä. Parempaa elämää halutaan omien lasten, tai kenties kotimaahan jääneiden vanhempien ja sisarusten vuoksi.
Me suomalaiset taas olemme vieraantunteet näistä ihmistä hengissä pitävistä voimista – toivosta ja yhteisöllisyydestä – niin monella eri tavalla ja tasolla, että se tekee osalle nuoristamme elämästä sietämätöntä.
Salieu kertoo odottaneensa nyt yli kolme vuotta pääsyä turvapaikkahaastatteluun. Hän on opiskellut puolitoista vuotta Nicosian yliopistossa ja saanut kiitettäviä arvosanoja. Hän on myös perustanut järjestön, joka pyrkii edistämään vammaisten pakolaisten asemaa Kyproksella. Salieu ei ole enää aivan nuori, vaan 30-vuotias, ja se saa minut arvostamaan hänen pyrkimyksiään vielä enemmän. Opinnot ovat nyt tauolla, sillä vaikka yliopisto on myöntänyt hänelle 70% stipendin, loput summasta, noin 5000 euroa vuodessa, hänen tulee kerätä itse. Haaste on fyysisesti vammaiselle ihmiselle valtava. Kyproksella siirtolaisilla on lupa tehdä vain raskaita manuaalisia töitä, kuten siivoamista, kantamista ja lastaamista.
’Koulutuksen saaminen on ainoa tapa, jolla voin päästä köyhyydestä, rakentaa itselleni uran ja olla onnellinen.’ Salieu sanoo.
Tällä hetkellä Salieun päivät kuluvat hakien stipendejä ja lahjoituksia. Hänen suurin unelmansa on jatkaa opiskelua, jota hän rakastaa. Hän toivoo valmistuvansa jonain päivänä tietotekniikasta ja voivansa käyttää ammattiaan vammaisten aseman parantamiseksi. Iloa hän saa Arsenalin pelien seuraamisesta. Lopetan Salieun omiin, toiveikkaisiin sanoihin, jotka kaikkien toivottomuuden kanssa kamppailevien eurooppalaisten tulisi kuulla:
Vammani ei määrittele minua, olen enemmän kuin rajoitteeni. Olen ihminen jolla on ajatukset, tunteet ja unelmat, sekä elämä joka on täysi ja merkityksellinen. Liikun ehkä eri tavalla, tai näen tai kuulen eri tavalla, mutta henkeni on murtumaton, ja sydämeni on täynnä elämää.
PS. Jos olet ikinä halunnut auttaa jotakuta muuttamaan elämänsä suunnan, tämä on tilaisuutesi. Käy tutustumassa Salieun opintomenestykseen ja tee lahjoitus hänen opintorahastoonsa täältä: