‘En ole koskaan tuntenut tekeväni niin turhaa työtä kuin nykyisin!’, puuskahti työkaveri minulle muutama kuukausi sitten. Hän, kuten minäkin, oli aiemmin tehnyt sotealan esimiestyötä, mutta nyt olimme molemmat hankekehittäjiä. Ymmärsin hänen turhautumisensa täydellisesti.
Sosiaali- ja terveydenhuollossa ammattilaiset kokevat työssään harvoin merkityksen puutetta – ainakin niin kauan kuin pysyvät asiakas- tai potilastyön äärellä. Työn haasteiksi koetaan perinteisesti aivan muut asiat: suuri työmäärä, vähäiset vaikutusmahdollisuudet omaan työhön, matalat palkat, johtamisen puutteet. Mutta työn mielekkyys ja merkitys, sitä kyllä löytyy.
Silti erilaisiin kehittämishommiin, pois asiakastyöstä, on paljon pyrkijöitä. Itsekin halusin muutama vuosi sitten lähteä sotepalvelujen esihenkilötyöstä katsomaan, olisiko ruoho muualla vihreämpää. Esihenkilönä työajastani meni valtaosa jatkuvaan rekrytointirumbaan sekä muuhun henkilöstöhallintoon, remontti- ja sisäilmaselvittelyihin sekä siivoukseen, tietotekniikkaan ja muuhun kalustoon liittyviin hankintoihin. Tuntui, että asiakastyön innovatiivista kehittämistä tehtiin pitkälti muualla, kuten järjestöissä, konsulttifirmoissa ja erilaisissa osaamiskeskuksissa. Näiden kehittämishankkeiden hedelmät näyttäytyivät omassa työssäni, palvelujen jokapäiväisessä järjestämisessä, usein irrallisina. Eri hankkeet olivat pahimmillaan vaihtuvia himmeleitä, jotka lakkasivat siinä vaiheessa, kun niiden opit ja olemassaolo oli vihdoin opittu muistamaan.
Turhauduin. Joku salattu järkihän tässä täytyy olla, tuumin, ja ajattelin, että työpaikkaa vaihtamalla se selviäisi.
A vot – vaihdettuani työpaikkaa kansallisen tason kehittämistyöhön olen tosiaan oppinut paljon järjestelmän logiikasta. Ensinnäkin hankekehittäminen tuntuu olevan yksinkertaisesti maan tapa. Taustalla on kenties poliitikkojen sinänsä ymmärrettävä halu laittaa joku yksittäinen asia rivakasti kuntoon hallituskauden aikana. Muutama kymmenen täsmämiljoonaa tietyn päivänpolttavan aiheen ratkaisemiseksi on näyttävä tapa tarttua toimeen. Kokonaisuus kuitenkin helposti hämärtyy: sotealan ongelmat ovat olleet samoja jo ainakin kaksikymmentä vuotta, eikä niitä ratkaista lyhytjänteisellä hankelogiikalla.
Toiseksi taustalla on myös lainsäädäntö, joka kannustaa pyörän keksimiseen uudelleen: monia valtionavustuksia saadakseen toiminnan täytyy luoda, ainakin näennäisesti, jotain uutta. Kolmantena syynä jatkuvaan kehittämiskaruselliin on tulkintani mukaan myös jonkinlainen rajaton kehittämisoptimismi. Kehittäminen on itseisarvo, tärkeää an sich. Niin kauan kuin Suomenniemellä kehitetään, ollaan jatkuvassa liikkeessä, pystyttämässä projektia, kun on hyvä syke päällä, niin kauan asiat ovat hyvin. Vai mitä?
Edellä mainittu on johtanut siihen, että sotealan tehtävät tuntuvat nykyään jakautuneen siten, että osa tekee asiakastyötä, ja osa kehittää asiakastyötä. Tämä on siinä mielessä perusteltua, että kehittäminen, projektityö ja hankkeiden vetäminen ovat oma osaamisalueensa. Hankekehittämisen sisällä on hyödyllistä erikoistua myös eri rahoituksiin: esimerkiksi Euroopan sosiaalirahaston (ESR) rahoitushauissa järjestelmän tekninen hallitseminen ja hakuprosessin tuntemus ovat osa ammattitaitoa. Itseäni kuitenkin vaivaa se ajatus, että kun tuodaan organisaation ulkopuolelta joku kehittämään toimintaa – oli se sitten yksityinen konsulttiyritys tai kansallinen instituutti – tulokset ovat automaattisesti paremmat, kuin jos annetaan organisaation omille työntekijöille ääni.
Tapaamani kehittämistyön ammattilaiset ovat briljantteja asiantuntijoita, joilla on todellista paloa parantaa asioita. Hankkeiden sisällöt ovat yleensä erittäin tärkeitä ja hyödyllisiä. Mutta sekä sotepalveluissa että niiden kehittämistyössä mukana olleena en voi olla miettimättä, mikä osuus hankekehittämisestä ihan oikeasti valuu asiakkaalle asti, pysyväksi tai edes pitkäaikaiseksi lisäarvoksi asiakkaan saamaan palveluun? Onko tuo osuus riittävän suuri tehtyihin panostuksiin nähden?
‘Parhaat tyypit lähtevät asiakastyöstä kehittämishommiin’, huoahti toinen kollega minulle kerran. Tästä en ole samaa mieltä. Kärsimättömimmät, turhautuneimmat tai kunnianhimoisimmat kyllä. Mutta valtavasti viisautta ja potentiaalia jää myös sinne, missä asiakkaat ja potilaat kohdataan joka päivä. Miten sen saisi paremmin käyttöön – ja samalla ehkä muutaman sata hankemiljoonaa säästymään?.