Elämäni NPC:nä

Lapseni ilmoitti minulle eräänä päivänä ohimennen, että olen oman elämäni NPC.

NPC, Non-playable character, on videopeleissä oleva valmiiksi ohjelmoitu hahmo. Niillä on yleensä yksi, yksinkertainen tehtävä, jota ne toteuttavat mekaanisesti, toistamalla rajoitettua määrää toimintoja, sanoja tai reaktioita. Ne ovat toisin sanoen täysin riippuvaisia ohjelmoinnistaan, eivätkä kykene ajattelemaan tai toimimaan itsenäisesti.

Kysyin tarkempia perusteluja sille, miksi minä olen NPC.
‘No sä vaan käyt töissä ja iltaisin katsot telkkaria.’
Hmmm. Hyvä havainto, jota ei käy kiistäminen. 

‘Mutta käynhän minä lenkilläkin, ja tapaan ystäviä.’, yritin. ‘Ai niin, ja kirjoitan menestyksekästä blogia!’

Lapseni ei pystynyt piilottamaan naurun tyrskähdystä. ‘Ethän sä tee mitään oikeesti rohkeaa äiti! Tottelet vaan sokeasti sitä, miten yhteiskunta käskee sua elämään!’

NPC on myös niin sanotun Alt-Right-liikkeen käyttämä termi USA:n vasemmistosta ja liberaaleista; siis poliittiseen käyttöön valjastettu myrkyllinen haukkumasana, jolla kuvataan vasemmiston ja erityisesti sen identiteettipoliittisen siiven oletettua tosikkoutta ja laumasieluisuutta. Alt-rightin halveksunta kohdistuu tietynlaiseen arvomaailmaan: minun teinini ajatuksissa kritiikin kärki tuntui olevan tottelevainen elämäni ylipäänsä – se, etten kieltämättä elä kovinkaan reunalla.

Keskustelumme jäi kummittelemaan mieleeni kauemmaksi aikaa kuin halusin. Vielä päiviä sen jälkeen, kun teini oli lakannut kuuntelemasta, yritin selittää itselleni, että olen aina tehnyt sitä, mitä oikeasti, eniten, haluan tehdä: en siis ole ennalta ohjelmoitu, yhteiskunnan normeja sokeasti toteuttava NPC. Mieleiseni asiat eivät vain ole erityisen fantastisia 16-vuotiaan (tai ehkä myöskään Alt-Rightin kannattajan) silmissä. Olen lähinnä halunnut kävellä ja kirjoittaa, sekä olla lapseni ja parin muun ihmisen kanssa. Yksinkertaista. Teinin ajatus siitä, että toteuttaisin aivottomasti jotain ulkoa ohjattua elämäntapaa, tuntui siis käsittämättömältä.

Samalla se tuntui pelottavan todelta. Oikeastaan lapseni sanoitti jotain, mitä olin tuntenut jo pitkään. Pysähtyessäni tuon kylmäävän tunteen äärelle tajusin, että se liittyy pelkooni maailman tilasta. Yhtäkkiä en voinut lakata ajattelemasta filosofi Hannah Arendtin kuuluisaa ajatusta siitä, että pahan valtaan pääsemiseksi ei tarvita muuta kuin hyvien ihmisten välinpitämättömyyttä. Sitä, että pahaa ei kukaan aktiivisesti vastusta; että massat tuudittautuvat omaan elämäänsä, katsovat muualle. Arendt puhui totalitaarisista hallinnoista ja natseista. Nyt elämme samanlaisia aikoja: sekalainen joukko diktaattoreja, vastuuttomia populisteja, sometrollaajia ja ilmastonmuutoksen kieltäjiä kerää kummallisella tavalla valtaa ja seuraajia. Vastuu ei ole näillä hulluilla yksin. Suuri vastuu lepää myös meidän harteillamme, jotka jatkamme elämäämme kuten ennenkin, ikään kuin asia ei koskettaisi meitä kaikkia. Pitäisi tehdä enemmän.

Moni ihminen rykäisee tässä kohden ja nostaa etusormensa pystyyn puheenvuoron saadakseen – he haluavat huomauttaa, että ei kannata murehtia niin paljon; että kukaan ei yksin pysty pelastamaan maailmaa; että asiat eivät ole niin huonosti kuin ajattelen. Suon sen heille, sillä ajattelen, että se on osa heidän selviytymismekanismiaan. Minun selviytymismekanismini on kuitenkin toinen: minun täytyy tuntea, että teen jotain. Ja tällä hetkellä en tee tarpeeksi.

Siispä koputan teinin ovelle viikkoa myöhemmin ja teen tunnustuksen: kyllä, olen kuin olenkin NPC. Mutta olen myös sitä mieltä, että niin kauan kuin ihminen edes ajattelee näitä asioita, hän ei voi olla NPC pahimmasta päästä. Itse asiassa syvällinen ajattelu on se, mistä nykymaailmassa alkaa olla puute. Pelkkä hyvien ajatusten helliminen ei kuitenkaan riitä.  Ollakseen täysivaltainen hahmo pelissä täytyy tehdä muutakin kuin ajatella, koska ajatuksia ei kukaan näe. Vähintäänkin puhua tai kirjoittaa. Mieluiten jotain muutakin: muuttaa elämäntapaansa, lahjoittaa rahaa, mennä mielenosoitukseen tai vaikka liimata itsensä tauluun museossa. Siinä minulla on parannettavaa.

Hyvä äiti, ynähtää teini nostamatta katsettaan kännykästä. Hän on jo aikoja sitten siirtynyt seuraavaan TikTok-videoon. Minun päähäni ajatus siitä, että pitäisi tehdä enemmän, on kuitenkin jäänyt. 

Tämä kai on nuoruuden lahjomaton tehtävä: olkiaan kohauttaen, viiltävällä välinpitämättömyydellä se saa aikuisen silmänräpäyksessä näkemään itsensä uudessa, sopivan häpeällisessä valossa.

Kuva: Ke Vin / Unsplash