Länsimaisen ihmisen loputon vapaus jaksaa aina kiehtoa mieltäni. Ja kyllä, kaikki eivät täälläkään ole yhtä vapaita, ja parannettavaa on. Mutta silti.
Yksi ristiriitaisimmista vapauden kokemuksistani liittyy jo parin vuoden takaiseen vapaaehtoistyöhön pakolaisleirillä. Etäisyys omasta elämästä sai aikaan miltei painottoman tunteen. Ylläoleva kuva on otettu samaisella reissulla Ateenassa, ja muistan tunteneeni itseni kuin yhdeksi linnuista, jotka lentelivät aamuauringossa. Kävellessäni majapaikastani läpi vieraan kaupungin kuuntelin usein samaa Bright Eyes’in kappaletta:
We’re nowhere and it’s now / and like a ten minute dream in the passenger seat, while the world was flying by / I haven’t been gone very long but it feels like a lifetime
Tuntui todellakin siltä kuin olisin ollut poissa omasta elämästäni ikuisuuden, vaikka kyse oli silmänräpäyksestä. Kotosuomi jatkoi elämäänsä jossain kaukana, minä olin omassa todellisuudessani. Alkava päivä oli täynnä merkitystä ilman arjen sitoumuksia: täydellinen vapaus, tuo huumeista koukuttavin.
Ja samalla minun huima vapauden tunteeni oli sidoksissa siihen, että 1600 ihmistä oli jumissa pakolaisleirillä ilman mahdollisuutta määrätä elämänkulustaan edes pieniltä osin.
Omatuntoani rauhoitti vähän ajatus, että vapauteni oli kenties, toivottavasti, joillekuille tapaamilleni ihmisille innoituksena.
Muistan erityisesti erään niistä aikuisten englannintunneista, joita brittiläiset vapaaehtoiset pitivät. Eräänä päivänä englantilainen apuopettaja oli saanut lasten päiväkerhosta kirpputartunnan, ja pääsin tuuraajaksi. Suurin osa opiskelijoista oli nuoria miehiä Lähi-idästä ja Afrikasta, mutta mukana oli myös kaksi huivipäistä kurdinaista.
Lontoolainen Jessica, joka veti tuntia, pyysi minua aluksi esittelemään itseni. Keskustelu minun ja opiskelijoiden kesken meni jotakuinkin näin:
– Hei kaikki, tulen Suomesta ja olen täällä vapaaehtoisena neljä viikkoa.
– Kuinka vanha olet?
– Olen 41.
– Oletko naimisissa?
– En, mutta minulla on kyllä lapsi. (empivä hiljaisuus)
– Missä lapsesi on?
– Hän on isänsä kanssa Suomessa.
Tämän jälkeen kysymykset lakkasivat. Huoneeseen laskeutui pohdiskeleva hiljaisuus. Hämmennys oli käsin kosketeltavaa.
En tiedä, mikä kysymykset esittäneitä nuoria miehiä hämmensi eniten. Se, että minulla oli lapsi, vaikka en ollut naimisissa? Se, että lapsi oli isänsä luona, jonka kanssa siis en ollut naimisissa? Se, että olin äiti, joka oli jättänyt lapsensa tämän isän luo, jonka kanssa ei siis ollut naimisissa, lähteäkseen viikkokausiksi ulkomaille? Vai se, että kerroin tästä kaikesta niin huolettomasti? Luultavasti kaikki tämä yhdessä.
Olisin mieluusti kertonut lisää jaetusta vanhemmuudesta ja vuoroviikkosysteemistä, sekä pitänyt tiiviin tilastokatsauksen avioeroista ja avoliitossa syntyneiden lasten määrästä Suomessa, laajentaen myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion yksilöperusteisen sosiaaliturvan käsitteeseen. Unohtamatta tietysti suomalaisten naisten äänioikeutta vuonna 1907. Mutta koska kyseessä oli englannin alkeiskurssi, emme päässeet niin pitkälle.
Olisi holhoavaa ajatella, että kaikki pakolaisleirin naiset olivat kulttuurinsa tai uskontonsa vuoksi alistettuja; jotkut heistä olivat varmasti monella tapaa vahvempia ja itsenäisempiä kuin minä. Mutta joillekin asukkaista, sukupuolesta riippumatta, itsellinen nainen ja äiti tekemässä vapaaehtoistyötä kaukana kotoa oli varmasti jotain uutta. Jotain, mikä ehkä antoi toivoa vapaudesta.
Kieliluokan virkaa toimittaneessa varastohallissa istuessani, laskevan auringon siivilöityessä ikkunasta fläppitaululle tunsinkin yhtäkkiä ujoa ylpeyttä. Tunne oli sama kuin astellessani vuosia sitten kaasona ystävieni, naisparin, häissä ulos Turun tuomiokirkosta häikäisevänä heinäkuun päivänä. Kiinalaisturistien pällistelevä joukko kuvasi maanisesti seuruettamme, ja yleisen humun keskellä muistan ajatelleeni: kuvatkaa pois, sillä tässä marssii eurooppalainen liberalismi lihaksi tulleena. Siis vapaus elää ja rakastaa.
I’ve got no plans and too much time
We’re nowhere and it’s now
We’re nowhere and it’s now