Arvi-vaarin opetukset

Kun olin 3-vuotias, Arvi-vaari opetti minut nuolemaan lautasen puhtaaksi ruokailun jälkeen. Miten mielettömän käytännöllinen taito! Ja mikä sääli, että ahdasmieliset vanhempani koulivat tavan nopeasti pois.   

Kasvattaminen on maailman yksinkertaisin tehtävä siinä mielessä, että se sisältää ainoastaan yhden toimeksiannon: vanhemman tulee opettaa lapselleen, mikä on normaalia. Helppo homma, vai mitä? Tehtävä on erityisen helppo sen vuoksi, että normaaliuden käsite siirtyy lapselle, vaikka ei tekisi yhtään mitään.  Siis ei_yhtään_mitään.  

Se siirtyy kaikessa, mitä teemme tai jätämme tekemättä, sanomme tai jätämme sanomatta. Varsinkin niissä asioissa, jotka toistuvat. Rutiineissa, tavoissa, reaktiossa. Vaatimuksissa, kiitoksissa, äänensävyissä. Siinä, minkä äärelle aina pysähdytään. Siinä, minkä annetaan mennä ohi huomiotta.  Kotoa saatu käsitys normaalista on kuin näkymätön vernissa, jolla pohjustetaan taulu ennen kuin aletaan luonnostella varsinaista kuvaa. 

Tapasin aiemmassa työssäni kolmikymppisen miehen, joka oli käyttänyt suonensisäisiä huumeita 12-vuotiaasta saakka. Hän kertoi, että isäpuoli oli alkanut maksaa viikkorahat kannabiksena hänen ollessaan 10-vuotias. Se oli ollut heidän perheessään normaalia. 

Mistä tahansa asiasta voi siis tulla normaali. Näiden normaaliuksien epänormaalius paljastuu joskus jo lapsuudessa. Toisinaan huomaamme vasta aikuisina, että se, mitä olemme koko elämämme luulleet normaaliksi, ei sitä muiden mielestä olekaan. Tai toisin päin: se, mitä olemme aina pitäneet epänormaalina, onkin ihan perussettiä. 

Myös yhteisöillä on omat normaalinsa. Epänormaaleista asioista voi tulla normaaleja kokonaisissa yhteiskunnissa. On hyvä pysähtyä välillä pohtimaan, mikä meidän yhteiskunnassamme on niin itsestään selvää, että emme edes huomaa sitä? Mitä pidämme poikkeavana, ja miksi? 

Normaalin määrittelyn on sanottu kapeutuneen viime vuosikymmeninä. Yhä useampi länsimainen lapsi tai nuori saa jonkun diagnoosin. Diagnoosiluokitukset on luotu kuvaamaan lääketieteellisiä häiriötiloja, siis poikkeamia normaalista. Ristiriitaisesti pääsy keskinäisen tunnustuksen piiriin tapahtuu nykyään yhä enemmän poikkeavuutta kuvaavan diagnoosin avulla. Olisi kokonaan toisen kirjoituksen paikka pohtia, miksi juuri lääketieteen luokittelut ovat ne, joilla pääsee kiinni yhteiskunnan etuihin ja täysivaltaiseen jäsenyyteen.  

Kehitys on harmillinen. Milloinkohan nimeämättömästä, selittämättömästä ilman otsikkoa voisi tulla normaali? Milloin erilaisuus ei olisi enää määritelmällisesti häiriö? Milloin normaalia olisi kaikki muita vahingoittamaton ihmisyys, ilman tarvetta luokitella ja leimata? 

Arvi-vaari myös kiharsi hiuksensa papiljoteilla. Lauantai-iltaisin hän haki lottokupongin sievä sifonkihuivi päässään läheiseltä kipsalta, kuten Turussa tavattiin kioskeja kutsua. Se oli hänen huumoriaan, tai sitten ei. Hän pisti välillä myös tanssiksi ihan muuten vain, kesken päivän askareiden, ja oli estottoman tuttavallinen kaikkia kohtaan. Ehkä hän saisi nykyään jonkun määritelmän tai diagnoosin.  

Minä sain Arvi-vaarilta monta arvokasta opetusta normaalista. Tai oikeastaan opetukset tulivat meitä ympäröiviltä ihmisiltä. Kaikkien mielestä Arvi oli pelkästään mainio, meidän Arvi-vaari, ilman sen suurempaa ihmettelyä. 

Leave a Comment