Muistatteko Maslowin tarvehierarkian, tuon takavuosien muotikuvion, jossa sulatejuustokolmion näköisen rakennelman avulla esiteltiin ihmisen perustarpeet? Ruuan, juoman, hengitysilman ja turvallisuuden jälkeen tulivat tarpeet yhteenkuuluvuuteen, rakkauteen ja arvostukseen sekä itsensä toteuttamiseen.
Suomi, kuten useimmat muutkin länsimaat, on yhteiskunta, jossa monien kohdalla eloonjäämisen perusedellytyksistä ei enää ole puutetta. Huomio on voitu suunnata korkeampien tarpeiden tyydyttämiseen. Tämä näkyy sosiaalisessa mediassa. Siellä rakennetaan identiteettejä, etsitään arvostusta ja kasvatetaan omaa sosiaalista pääomaa.
Ilmainen, periaatteessa kaikkien saatavilla oleva some onkin hieno asia. Moni vähemmistö on saanut ansaitsemansa äänen, kun ei ole tarvinnut enää kamppailla paikasta valtamedian auringossa. Tärkeitä, uusia näkökulmia nousee päivänvaloon ja valtavirtaistuu. Maailma muuttuu paremmaksi.
Sosiaalisen median näennäisen helppoon saavutettavuuteen liittyy kuitenkin myös tasa-arvon harha: että kuka tahansa on vapaa keskustelemaan, ja että eniten kärsivien ääni tämän myötä vihdoinkin pääsee esiin.
Sain joskus etuoikeuden työskennellä perheiden kanssa, joissa jompikumpi tai molemmat vanhemmista opettelivat perhe-elämää vakavan päihderiippuvuuden jälkeen. Useimmat näistä nuorista äideistä ja isistä eivät omassa lapsuudessaan olleet saaneet kokemusta turvasta, arkirutiineista tai välittävästä aikuisesta viranomaisverkoston ulkopuolella. Mitä vanhemmuus on, piti opetella oppikirjojen ja hyvinvointivaltion palkkatyöläisten avulla. Miten itkevää lasta lohdutetaan? Miten puhutaan muille vanhemmille puistossa? Miten selittää, miksei ole vielä päässyt työelämään? Miten päästä yli häpeästä? Mitä tehdä, kun paniikkikohtaukset ja aineenhimo saavat vallan?
Nämä hauraat vanhemmat eivät lähtökohtaisesti ajatelleet, että heille kuuluu yhtään mitään. Eivät sillä tavalla, kuin useimmat meistä keskiluokkaisista, keskituloisista, koulutetuista ihmisistä, jotka somen päivittäminen pitää ah niin kovin kiireisenä (guilty as charged olen toki itsekin).
Nämä vanhemmat eivät olleet niitä, jotka painostavat rehtoria, jos koulun terveystarkastukset ovat myöhässä tai oma lapsi ei saa riittävästi peliaikaa futiksessa. He eivät huudelleet somessa, mitä kaikkea heille ja heidän lapsilleen kuuluu, tai miten heistä saa tai ei saa puhua. He eivät olleet tottuneet perustelemaan. He eivät tunteneet lainsäädäntöä eivätkä olleet verkostoituneet. He eivät välttämättä osanneet kieltä.
Sosiaalinen media suosii koulutettuja, kielen osaavia, sanavalmiita, kulttuurisen kontekstin ja puheen eri diskurssit hallitsevia ihmisiä. Niitä, joilla on aikaa ja energiaa keskustella, ja jotka omistavat älylaitteita. Toisin sanoen niitä, joiden perustarpeet on riittävästi tyydytetty. Ne, joiden voimavarat ovat elämässä vähissä, eivät usein jaksa osallistua sosiaalisessa mediassakaan.
Ehkä juuri tämän vuoksi some-taisteluissa tuntuu välillä hämärtyvän, että kaikki, jotka eivät ole samoilla barrikadeilla heiluttamassa samoja lippuja, eivät välttämättä myöskään ole vihollisen puolella. Ihmisten tarpeet ja resurssit ovat erilaisia, ja heillä on eri valmiudet tuoda niitä esiin. Todellisuus on vastakkainasetteluja paljon monimutkaisempi, monikerroksisempi, kiehtovampi ja värikkäämpi. Maslowin pyramidikin on wikipedian kuvassa sateenkaaren kirjava, ei mustavalkoinen.
Joskus tarve saada äänensä kuuluviin saattaa olla kovin siellä, missä on eniten kielioppivirheitä ja suurin kyvyttömyys argumentoida sivistyssanoin.
Tai missä vallitsee täydellinen, väsynyt hiljaisuus.