Elämässä on kaksi eri settiä.
Eka setti on se, että eletään niin kuin kuuluu. Ujuttaudutaan rooleihin, joista saa eniten sosiaalisia ja taloudellisia palkintoja, ja pyritään suoriutumaan niistä mahdollisimman hyvin. Tehdään hyvä työura; hankitaan parisuhde ja lapset; asutaan omistusasunnossa; käydään polkujuoksemassa; avataan IG-tili; mennään mukaan yhdistystoimintaan, vaikka ei millään olisi aikaa, ja hiekoitetaan jalkakäytävät. Yhteiskunta ja maailmanrauha lepäävät pitkälti näiden erinomaisten roolisuoritusten varassa. Ja se on ihan fine.
Sitten on toinen, vähän eri setti. Siinä tehdään mitä huvittaa. Jotkut onnekkaat lähtevät kakkossetillä liikkeelle jo teini-iässä, mutta useimmille ajatus siitä, että voi elää juuri niin kuin haluaa, juolahtaa mieleen vasta neljänkymmenen vuoden paremmalla puolella. Siispä kakkossetissä tehdään vähemmän töitä, jotta jää enemmän vapaa-aikaa. Tai tehdään pelkästään töitä, jotta voidaan toteuttaa itseä sitä kautta. Aloitetaan parisuhde, tai suhteita, tai lopetetaan ne. Tunnustetaan pettymykset ja epäonnistumiset, ja iloitaan siitä, mitä on jäänyt käteen. Omistaudutaan anarkismille tai muutetaan erämaahan. Hassataan vähäiset rahat. Sanotaan ääneen mitä ajatellaan. Vaihdetaan mielipidettä tai sukupuolta, pikkukengät maihareihin tai toisin päin.
Ei remontoida enää yhtään omakotitaloa. Lopetetaan silittäminen.
Toisin sanoen tehdään arvovalintoja. Ollaan vapaita, tai niin vapaita kuin on mahdollista. Työt ja lapset pitää hoitaa, jos niitä sattuu olemaan, mutta muuten neljänkymmenen ikävuoden ylittänyt länsimainen ihminen on usein vapaa elämään ihan pellossa.
Miten tämä sitten liittyy rakkauteen, josta ystäväni pyysi tässä blogitekstissä kirjoittamaan?
Olen viimeisen parin vuoden aikana nähnyt lähipiirissäni monta loikkausta ykkössetistä kakkoseen, hyväksytyistä rooleista kokonaan uusiin, määrittelemättömiin.
Nuo hypyt ovat alkaneet epäröivinä välimatkan mittailuina, haparoivina kurotuksina omalta turvalliselta kallionseinämältä kohti tuntematonta, ylös päin tai tyhjyyden yli, viereiselle kallionkielekkeelle. Ne ovat edenneet tuskaisista koeponnistuksista järjenvastaisiin harppauksiin silmät suljettuina, useimmiten aivan liian ohuen köyden varassa. Tässä vaiheessa seuraa poikkeuksetta täysimittainen kauhu: takaisin ei voi palata, alla on pelkkää ilmaa. Lopulta loikkarit ovat tavalla tai toisella mätkähtäneet turvaan tyhjyyden toiselle puolelle, uusien maisemien ääreen. Kolhuilla ja läkähtyneinä, mutta päinvastoin kuin voisi kuvitella, vahvempina kuin ennen.
Ja jostain syystä rakkaus on usein seurannut loikkaajien vanavedessä väkevänä, vahvana ja itsepintaisena kuin kalliokiipeilijän hienhaju pitkän päivän päätteeksi. Aivan kuin elämän muuttuminen ei olisi jo tarpeeksi. Uusi, upea ihmissuhde tunkee kuvioon väkisin mukaan.
En osaa selittää sitä muuten, kuin että ehkä rakkaudessa on kyse näkemisestä: siitä että näkee toisen sellaisena kuin tämä on, ja että antautuu itse nähtäväksi samalla tavalla. Jotta tämä voi onnistua, täytyy ensin tulla omaksi itsekseen. Näyttää heikkoutensa ja loistaa häpeämättä. Tehdä mitä huvittaa ja löytää oma kakkossetti.
Silloin joku ihmeellinen ihminen voi pysähtyä katselemaan sinua, ja sinä häntä, ilman ennalta määrättyjä rooleja.
Se voi varmasti tapahtua myös pitkässä parisuhteessa, saman ihmisen kanssa, jonka kanssa on riidelty keittiörempasta ja kasvatettu siemenestä lapset ja kuusiaidat. Mutta silloinkin tarvitaan yhä uudelleen loikkauksia olla oma itsensä.
Ja kas, siinä Rakkaus yhtäkkiä on.