Ostin viime viikolla itselleni turkkilaisen kahvipannun. Opin juomaan turkkilaista kahvia vuosi sitten talvella, kun olin vapaaehtoistyössä pakolaisleirillä Kreikassa. Tilasin ensimmäisen turkkilaisen kahvini vahingossa kulmakuppilasta, johon joskus istahdin tekemään muistiinpanoja päiväkirjaan. Merkintäni joulukuun 17. päivältä kuuluu näin: ’Omassa elämässäni Suomessa on paljon luksusepävarmuutta: putkiremontti, töiden jatko, ja miten se teini pärjää. Mutta miten ihmeessä selviäisin koskaan aidosta epävarmuudesta?’
En tiedä, kirjoitinko nuo sanat sinä päivänä, jolloin tapasin lastenkodissa orpoja, joiden vanhemmat olivat hukkuneet Välimereen. Vai liittyikö ajatukseni afganistanilaiseen opettajaan, jonka vaimo ja tyttäret oli surmattu, koska hän ei ollut suostunut lopettamaan opettamista. Hän asui nyt Manner-Kreikassa, vuorten väliin kätketyllä pakolaisleirillä kolmen pikkupoikansa kanssa, laivakontissa viidensadan muun kontin keskellä.
Luullakseni tein tuon muistiinpanon kuitenkin jonain niistä päivistä, kun tapasin Nadirin isän. Ne olivat niitä kirkkaita joulukuun päiviä, joina Nadirin isä työnsi 5-vuotiaan cp-vammaisen poikansa konttikylän reunalle, kuormalavoista kyhätylle leikkialueelle katsomaan, kun me pyöritimme hyppynaruja ja teimme väritystehtäviä muiden lasten kanssa. Jäykkä ja puhumaton Nadir pääsi joskus rattaista maahan konttaamaan. Enimmäkseen hän istui ja käänteli päätään, iloisena siitä, miten muut lapset juoksivat hänen luokseen tuomaan värikyniä, joihin hän osasi juuri ja juuri tarttua pudottaakseen ne heti maahan.
En tiedä Nadirin isän nimeä, enkä sitä, mitä muuta hän oli ollut ja tehnyt elämässään. En tiedä, miksi hän oli perheensä kanssa pakolaisleirillä. En tiedä, mistä hän oli haaveillut tuuheatukkaisen vaimonsa kanssa. Mitä he olivat toivoneet kolmelle lapselleen, mitä suunnitelleet, mitä he olivat ehkä pelänneet tapahtuvan, mutta toivoneet aina parasta, miten he olivat yrittäneet varautua elämän yllättäviin käänteisiin. Missä vaiheessa he olivat huomanneet, että asiat eivät menneet niin kuin he olisivat halunneet, miltä heistä oli silloin tuntunut, mitä he olivat voineet tehdä? Milloin he huomasivat olevansa jumissa, ehkä ikuisesti, pölyisellä pellolla kaukana kotoa, vailla mahdollisuutta antaa lapsilleen juuri mitään?
En tiedä, mitä asioita hän oli ajatellut elämässään hallitsevansa. Millaista epävarmuutta hän tunsi nyt, ja miten hän siitä selvisi.
Tiedän vain, että hän oli surullisen näköinen mies, ehkä minun ikäiseni, harmaapäinen ja kuihtunut. Tupakoiden hiljaa, jaksamatta puhua, aina tervehtien kohteliaasti, aina samassa villapaidassa, aina sen näköisenä, että hänellä oli kyyneleet silmissä, vaikka en voinut olla siitä varma, enkä kehdannut kysyä: itketkö, Nadirin isä?
Kun palasin Suomeen, toin mukanani tuliaisia teinilleni, mieltymyksen turkkilaiseen kahviin, kokemuksia joita on mukava jakaa. Kuten me kaikki, jotka matkailemme ympäri maapalloa, tuomme mukanamme rusinat pullasta. Emme koskaan voi tuoda tuliaisina edes murto-osaa siitä epävarmuudesta ja elämän sattumanvaraisuudesta, joka on monessa kahvipöydässä jatkuvasti vieraana. Tautiepidemiakin, jonka kanssa nyt kamppailemme, on vain yksi uusi epävarmuus Nadirin perheen elämässä, ja kun epidemia on ohi, kaikki muut epävarmuudet ovat yhä jäljellä. Aurinko paistaa yhtä kirkkaasti samoihin kontteihin ja Nadirin isän väsyneisiin silmiin. Ansaitsematon epäonni lepää monen hyvän ihmisen harteilla tuolla nimettömällä tasangolla, ilman aikomustakaan poistua.
Sen vuoksi, hyvät kanssamatkustajat, arvoisat kahvinjuojat – pyydän anteeksi mutta ajattelen näin: on aikakin, että me koemme, millaista on elämä, jossa ihan kaikki, edes ohikiitävän hetken ajan, ei ole pelkästään omissa, desinfioiduissa käsissämme.
