Ota tukeva haara-asento, vedä keuhkosi täyteen ilmaa ja lausu sana ’perhe’ vakaasti ja päättäväisesti. Huomaatko, että se muistuttaa ääneen hönkäistynä kovasti sanaa ’perkele’? Vahvoja, perisuomalaisia käsitteitä molemmat. Ajatuksesi etsiytyvät automaattisesti tukinuittoon, jäänmurtajiin, Ansa Ikoseen ja Kone-konserniin. Kaikkeen, mikä on vakaata, arkaaista ja ikuisesti pysyvää.
Tilastollisesti joka toinen arkaaisista ja ikuisesti pysyvistä perheistä kuitenkin hajoaa. Tällöin ihmiset vetävät hetken henkeä ja vannovat hyvää tarkoittaville ystävilleen, että eivät takuulla, koskaan, mene Tinderiin.
Kokeiltuaan tuhoon tuomittua työpaikkaromanssia ja kääriydyttyään sen jälkeen hetkeksi itsesääliin nuo yksinäiset sielut useimmiten silti lataavat Tinderin. Hyvällä onnella he löytävät sieltä kumppanin, uuden matchin, ja jos kaikki menee edelleen putkeen, alkavat rakentaa tämän kanssa uutta perhemuodostelmaa. Tähän viitataan yleensä sanalla uusperhe, ja nyt pääsemme blogin varsinaiseen aiheeseen. En nimittäin ole koskaan päässyt sinuiksi tuon sanan kanssa.
Uusperhe-sana antaa olettaa, että syntyvä perhemuodostelma on uusi versio kaikkien tuntemasta perheestä, jonka muotti täten kopioidaan uuden perheen malliksi. Uusperhehän on käsitteenä kuin Uusi Englanti tai Uusi vuosi: vanha konsepti monistettuna uuteen ympäristöön. Ikään kuin uusperheet olisivat kaikille tuttuja ydinperheitä vain uusilla mausteilla höystettynä. Kuin serkkupojan viime viikolla ravintolassa tilaama currywursti: makkaraperunat, joiden päälle oli taidokkaasti sommiteltu currykastiketta.
Kun katselen ympärillä näkyviä perhemuodostelmia, ja omaakin, en näe niinkään ydinperheestä tuttuja kaavoja. Keskinäisten ihmissuhteiden odotushorisontti täytyy sen sijaan erikseen neuvotella. Miettiä, kuka minä olen sinulle, entä tuolle, ja mitä te olette minulle missäkin tilanteessa. Se on epävarma, lepattava, rakkauden eteenpäin puskema tila.
Tämä haparoiva ja toivontäyteinen muodostelma ansaitsee mielestäni aivan oman käsitteensä. Kaikkien suomalaisten uusperheiden onneksi sellainen kehittyi aivoissani kuin itsestään erään aamuyön tunteina.
Saanko esitellä – perhiö.
Perhiöstä on riisuttu kokonaan pois sana uusi, jonka olemassaolo viittasi johonkin alkuperäiseen, jonka jälkeen, ja jolle alisteisena, uusi perhe tulee. ’Perhiö’ ei sisällä viittausta mihinkään vanhaan, vaan lehahtelee modernisti nykyhetkessä.
Vähän vakavammin: eronneiden ihmisten perhemuodostelmat ovat räpiköiviä, herkkiä yrityksiä luoda yhteys toisilleen tuntemattomien välille. Kuten viisas ystäväni totesi, uudessa parisuhteessa aikuiset ovat halunneet ja vapaaehtoisesti valinneet elämäänsä kaksi asiaa: omat lapsensa ja uuden kumppaninsa. Lapset ja uudet kumppanit sen sijaan eivät ole saaneet valita toisiaan, ja on sattumankauppaa, millainen match heistä syntyy. Vai syntyykö minkäänlaista.
Perhiö muistuttaa myös sanaa ‘perhonen’, ja perhonenhan on uusiutumisen symboli.
Pidän myös siitä, miten perhoset räpiköivät eteenpäin auringossa: eivät suoraviivaisesti, vaan vähän päättömästi, koukeroisesti, etsien omaa lentoreittiään. Aivan kuin uudet perheyksiköt.
Joten, I give you: perhiö. Vapaasti käytettävissä ei-kaupallisiin tarkoituksiin. Jos perhiö alkaa levitä kulovalkean lailla, mikä saattaa olla väistämätöntä, toivon, että Julkisella puolella mainitaan tämän ehtymättömän nerouden alkulähteenä.