Sanottakoon heti alkuun, että kuvassa en ole minä, vaikka yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Itsellänikin on toki jengitaustaa, mutta siitä lisää kirjoituksen lopuksi.
Lähi-idästä muuttaneet ystäväni todistivat kolme vuotta sitten kauppakeskuksessa kohtausta, jossa isä simputti poikaansa arabiaksi. Aiheena oli kannabiksen ostaminen ja liikkuminen vääränlaisissa porukoissa. Poika vastasi nenäkkäästi. Keskustelun ohimennen kuulleet ystäväni olivat huolissaan. He kysyivät minulta, onko vaarana, että Ruotsin jengiongelma toistuu Suomessa. Mitä jengiytymisen estämiseksi pitäisi tehdä?
Vastaukseni heille silloin, kolme vuotta sitten, oli ärsyttävän kädenlämpöinen: jos ihmisellä on valmiiksi oma, hyvä jengi, hänen ei tarvitse etsiä sitä aseman kulmilta. Voimme joko tarjota noita yhteisöjä jengiytymiselle alttiille nuorille, tai olla tarjoamatta. Voimme tarjota tukea koulunkäyntiin, harrastuksia, positiivisia identiteettejä, kuulluksi tulemista: porukan, johon kiinnittyä.
Nyt levottomat nuorisojoukot ja jengirikollisuus (jotka ovat muuten eri asioita) ovat nousseet yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hyvä niin. Ajattelen ratkaisuista samalla tavalla kuin aiemmin: lapsen kasvattaminen on kasvattamista yhteisön jäseneksi, ja vastuu tästä kuuluu ensisijaisesti vanhemmille.
Kaikki vanhemmat eivät tähän kuitenkaan pysty. Syynä voi olla vaikkapa uusi elämä vieraassa maassa isojen henkisten taakkojen kanssa.
Muistan erään keskusteluni pakolaisleirillä työskennelleen psykologin kanssa. Hän totesi huokaisten, että hänen työnsä ei suinkaan keskittynyt pelkästään pakolaisuuden aiheuttamien akuuttien traumojen vakauttamiseen. Vähintään yhtä suuri haaste oli se, että ihmiset tulivat yhteiskunnista, joita olivat jo kymmenien vuosien ajan leimanneet sorto, väkivalta ja epätasa-arvo. Ylisukupolviset traumat ja käyttäytymismallit siirtyivät perheessä helposti eteenpäin. ‘Ihmiset haluavat apua näihin asioihin, mutta niihin ei ole mitään nopeaa ratkaisua’, sanoi Athina.
Kaikki nuorisojengeissä liikkuvat eivät ole maahanmuuttajataustaisia, eikä läheskään kaikkien muualta muuttaneiden tausta tietenkään ole haastava. Useimmat vanhemmat, me kaikki, olemme joskus keinottomia tai yllättäen sellaisissa vaikeuksissa, jotka syövät kyvyn huolehtia lapsista tai edes itsestämme. Sitä paitsi teinille tärkeää, ehkä tärkeintä kaikesta, on irtautua lapsuuden perheestä ja löytää paikkansa sen ulkopuolella, ikäistensä suuressa joukossa. Hahmotella, mikä voisi olla minun paikkani tässä yhteiskunnassa tänään ja huomenna. Miten minä voin liittyä muihin, mitä annettavaa minulla on?
Jengiyhteiskunta on joka tapauksessa täällä. Se on ollut jo pitkään. Oivalsin tämän lukiessani kollegalta tullutta viestiä, jonka hän lähetti eläkkeelle jäädessään koko neljänsadan hengen työyhteisölle. Sen viimeinen lause kuului: ’Kiitos mahdollisuudesta kuulua joukkoon.’
Kiitos mahdollisuudesta kuulua joukkoon. Miten hieno tiivistys kolmenkymmenen vuoden arkisesta työurasta valtionhallinnossa! Sellaisia kai useimmat jengit ovat: niin itsestään selviä, ettemme tunnista olevamme etuoikeutettuja kuuluessamme niihin. Työporukoissa, harrastus- tai ystäväpiireissä saadaan sosiaalista pääomaa, ollaan merkityksellisiä toisille ja osoitetaan keskinäistä solidaarisuutta – samoja asioita, joita hukassa olevat teinit etsivät aseman kulmilta.
Nykyään istuessani vähän tylsemmissä työkokouksissa huvitan itseäni mielikuvaharjoittelulla. Kuvittelen kokouspöydän ympärillä istuville arvoisille virkahenkilöille klassiset jengitunnukset – mätsäävät tatuoinnit, nahkaliivit, bandanahuivit. Näkymätön jengi muuttuu mielessäni näkyväksi. Kuuluminen joukkoon ei ole kenellekään itsestään selvyys. Joillekin meistä se käy kuitenkin paljon helpommin kuin toisille.