Aloitan syksyn blogikauden vähän kevyemmällä matkamuistelolla. En saanut julkaistua tätä kirjoitusta ajallaan, lentokentällä ennen reissuun lähtöä. Tässä kuitenkin vielä paluu kesään, eli pohdintaa hyväosaisuudesta, paniikinomaisesta katumuksesta sekä lähtemisen ilosta ja tuskasta.
Tasapainoinen ja kypsä ihminen tekee yleensä lomallaan loma-asioita. Menee mökille, riippukeinuun, sukulaisiin; heittää kalenterit, sykemittarit ja aivotoiminnan järveen.
En minä. Ehei!
Minä hankkiudun hetken mielijohteesta vapaaehtoistyöhön pakolaiskeskukseen Välimerelle. Ja kun lennot on varattu (non-refundable) ja halpa majoitus löytynyt (no cancelling), iskee paniikinomainen katumus. Se liittyy huoleen omasta jaksamisesta, ja lomailun olemuksen yhtäkkiseen, viiltävään tajuamiseen: lomalla ei ole tarkoitus tehdä mitään. Ainakaan olla yhdeksästä viiteen töissä joka päivä. Lomalla on tarkoitus makoilla. Oi miksi siis lupauduin?
Kohtalokkaan erehdyksen tunne vahvistuu, kun tajuan unohtaneeni tarkistaa kohdemaan lämpötilan. Nopea googlaus: heinäkuun keskilämpötila 38 astetta, tosin saapumiseni aikoihin lukeman on ennustettu nousevan neljäänkymmeneen tai yli. Onneksi voin mennä rannalle viilentymään työpäivän jälkeen, paitsi että en voi, koska kohde on sisämaakaupunki ja merelle on matkaa 50 kilometriä. Bussiyhteyksiä on, mutta parasta olisi vuokrata auto, jos haluaa liikkua sujuvasti. Tosin – tämänkin huomaan liian myöhään – liikenne on vasemmanpuoleista, joten autoilu on pois suljettu vaihtoehto.
Ei ihme, että pakolaisjärjestön edustaja sanoi, että heinäkuussa on pulaa vapaaehtoisista.
Kuvittelen itseni kolmen viikon ajaksi ympäristöön, jossa suurin osa voimista menee siihen, että voin hengittää. Silloin, kun onnistun haukkomaan polttavan kuumaa happea, olen koko ajan vähällä joutua yliajetuksi, koska autot tulevat väärästä suunnasta. Olen yhtäkkiä varma, että tulen kuolemaan matkan aikana. Jos en kuumuuteen tai auton alle, niin koronaan. Tulenhan viettämään päivät pitkät suljetussa tilassa maailman joka kolkasta tulleiden ihmisten kanssa.
Kesä-Helsinki näyttää samaan aikaan parastaan. Lämpötila on miellyttävät 24 astetta, ihmiset hyvällä tuulella, jostain ilmestyy salsaorkesteri soittelemaan keskelle katua mihin tahansa menenkin. Oikeanpuoleinen liikenne soljuu niin kovin luontevasti.
Tiedostan toki, miten häpeällisen elitististä panikointini on. Minullahan on mahdollisuus valita, ja turvallinen kotimaa, johon palata. Silti yritän pähkäillä tapoja perua koko homma, maksoi mitä maksoi.
Onneksi syvimmässä katumuksen kuilussa lojuessani muistan, että olen tuntenut paniikinomaista katumusta ennenkin. Tiedän, miten sen kanssa tulee toimia. Tila on humalan kaltainen: täytyy vain odottaa, että pää selviää. Paniikinomaisessa katumuksessa on kyse pelosta ja mukavuudenhalusta, jotka kaappaavat aivotoiminnan peittäen alleen ne tärkeämmät, oikeat vaikuttimet. Tiedän kaipaavani kipeästi auttamistyöstä saamaani merkityksen tunnetta. Muistan, että olen jo pitkään haaveillut pääseväni reppu selässä reissuun. Pian saapuu harmaa talvi, arki, kaikki se tylsä, turvallinen ja arvokas. Olen siitä äärettömän kiitollinen, mutta silti: virka- ja äitihenkilö haluaa joskus tuntea tuulen kasvoillaan, eksyä vieraissa kaupungeissa, tehdä jotain jännittävämpää kuin kävellä Manskulla päin punaisia.
Keski-iän kriisi, kenties. Hyväosaisen kermapyllyilyä? Aivan varmasti.
Nyt viimeistelen tätä kirjoitusta lentokentällä, rinkka jalkojen juuressa. Kieriskeltyäni aikani tuhkassa aloin innostua matkasta. Muistin taas, mikä vapaaehtoistyössä koukuttaa: pyyteetön yhdessä tekeminen, koskettavat ihmiskohtalot, maailman moninaisuus, joka ei vain levity silmien edessä, vaan johon saa itse osallistua. Uuden oppiminen, hyvän tekeminen, pienet seikkailut.
Täytyy vielä tekstata siskolle ohjeet, miten päästä käsiksi pankkiasioihini, jos ja kun kuolen matkan aikana.
Sen jälkeen onkin aika heittää rinkka selkään ja nousta koneeseen. Sillä jos vastoin kaikkia odotuksiani tulenkin elävänä takaisin, tulen entistä elävämpänä.
Se riski kannattaa ottaa.