Minulla on ollut tapana kysyä pojaltani, miten koulupäivä meni. Vastaus on ollut koko ysiluokan ajan aina sama: ‘Iha chill’.
Siis suomeksi: ihan rennosti. Muuta infoa ei ole juuri herunut. Olen ollut tyytyväinen, koska Wilmasta näkyvät numerot ovat olleet sopivalla tasolla. Olen takonut poikani päähän koko koulutaipaleen, että kymppejä ei kannata tavoitella: kasi riittää, ysi on jo loistava. Tärkeintä on opetella kaverisuhteita, löytää yhteys omaan hyvinvointiin, oivaltaa, mikä itseä motivoi ja kiinnostaa. Ja pitää hauskaa. Nämä asiat kantavat elämässä pitkällä tähtäimellä, ja niille kannattaa suoda aikaa. Kun joskus kokeilin palkita poikaa koenumeroista rahalla (pilotti jäi lyhytikäiseksi), kympin koenumeron tariffi oli sama kuin ysin.
Pari viikkoa sitten oli kevätjuhlapäivä. Päättötodistusten jaossa kaava oli sama kuin yläasteen aiempina vuosina ja pitkälti alakoulussakin. Neljä lukuaineiden stipendiä, palkinto sosiaalisista taidoista ja kahdeksan kunniakirjaa jaettiin luokan kahdeksalle tytölle, ja kymmenestä pojasta kukaan ei saanut mitään. Pojat istuivat pitkästyneinä luokan yhdellä laidalla, kun tytöt noutivat vuorotellen tunnustuksiaan ja vanhemmat taputtivat takarivissä. Päivä oli taatusti pojille yhtä tärkeä kuin tytöille: opettajan puhetta kuunneltiin hartaana puvut päällä, todistuksia vertailtiin kavereiden kanssa.
Opettaja pahoitteli, että jos vain olisi ollut vielä yksikin palkinto jaossa, niin se olisi sitten mennyt Eetulle (nimi muutettu). Ihan siihen ei tunnustusten määrä tälläkään kertaa kuitenkaan riittänyt.
Toivon ja uskon, että palkitseminen ei ole joka luokalla näin sukupuolittunutta. Lapset ovat ennen kaikkea yksilöitä, ja kyse lienee myös sattumasta. Tilanne oli kuitenkin niin sydämeen käypä, että en voi olla mainitsematta sitä tässä kirjoituksessa. Se, jolla ei ole omaa, ihanaa, teinipojan muotoa ottavaa jälkikasvua, joka on yhtä aikaa levoton ja flegmaattinen, epävarma ja maailman kuningas, voi luulla, että tyypillistä teinipoikaa ei kouluyhteisön tunnustus kiinnosta pätkääkään. Mutta kyllä häntä kiinnostaa, ainakin omaani, vaikka asiasta ei ehkä oteta jatkuvaa stressiä.
Ne, jotka saavat erinomaisia numeroita, ovat luonnollisesti palkintonsa ansainneet, olivatpa he mitä sukupuolta tahansa. He ovat yltäneet parhaiten niihin kriteereihin, jotka koulussa on asetettu. Ainakin lapseni koulussa ne on asetettu ilmeisen korkealle; poikaporukassa oli useampi noin kahdeksan ja puolen lukuaineiden keskiarvolla peruskoulunsa päättänyt. Kasin tai ysin suorituksella ei siis vielä päässyt julkisen tunnustuksen piiriin.
Asia jäi mietityttämään minua paitsi poikani ja hänen kavereidensa puolesta, myös tyttöjen, tai ylipäänsä kympin oppilaiden, puolesta. Päätin peruskoulun aikoinaan tasan kymmenen keskiarvolla, ja ylioppilaaksikin kirjoitin huippuarvosanoin. Pidin oppimisesta, ja se oli minulle useimmiten helppoa. Kohtuullisuuden ja lempeyden itseäni kohtaan opin kuitenkin vasta aikuisiällä. Olen joskus pohtinut, mikä olisi voinut mennä toisin, jos olisin oppinut niitä enemmän jo teini-iässä.
Se, mikä erottaa kasin oppilaan kympin oppilaasta, voi olla luontainen lahjakkuus tai aito innostus oppimiseen – jotain, josta saa iloa ja joka ei kuormita. Kymppirivistö voi kuitenkin yhtä hyvin kertoa pinnistelystä, säälimättömästä kilpailusta kaveriporukassa tai arvostuksen puutteesta itseä ja omia rajoja kohtaan. Oma työkokemukseni nuorten mielenterveyspalveluista viittaa siihen, että suurella osalla kyse on jälkimmäisestä. Seitsemänkymmentä prosenttia nuorista, jotka tulivat hakemaan apua, oli hyvin opinnoissa menestyviä lukiolaisia, miltei kaikki tyttöjä. Ongelma oli aina sama: liialliset paineet koulusta, harrastuksista, suorituksista. Oikein mikään ei riittänyt itselle tai vanhemmille. Useimmiten itselle, sillä vanhemmat eivät yleensä tienneet nuoren pahoinvoinnista.
Tämä ei tietenkään ole nuorten itsensä, vaan aikuisten vika.
Kasin oppilas ei suuremmalla todennäköisyydellä ota stressiä koulusta. Tämä kyky säädellä omaa jaksamista ja priorisoida muutakin kuin koulumenestystä on syy, jonka vuoksi kasin oppilas ei myöskään pääse usein luokan eteen vastaanottamaan kunniakirjoja. Kuitenkin juuri tuosta kyvystä meidän tulisi nuoria täydellisen suorituksen sijaan, tai lisäksi, palkita.
Julkista tunnustusta yhteisön silmissä ei niin usein myöskään saa oppilas, joka nostaa keskiarvon kutosesta kasiin. Ei, vaikka kyky löytää motivaatio ja tehdä oma suoritus on ehkä tärkeimpiä tyytyväisyyden, ilon ja menestyksen lähteitä elämässä.
Sen sijaan sanomme teineillemme: vain täydellisillä suorituksilla, mieluiten akateemisilla sellaisilla, tulet näkyväksi.
Seuraavassa lauseessa vaadimme nuorille lisää mielenterveyspalveluita.
Miksei vielä teini-iässäkin palkita useammin tsemppauksesta suhteessa omaan aikaisempaan koulumenestykseen? Entä milloin saamme Riittävän Hyvä Oppilas -palkinnon? Tai alamme edes palkita monipuolisemmin – miksei yläkoulussa ihan jokaisella luokalla jaeta liikunnasta stipendiä maassa, jossa lasten ja nuorten ylipaino on kasvava ongelma? Entä milloin saadaan joka yläluokalle palkinto kädentaidoista tai koodaamisesta – eli siitä, että nuori viettää aikaansa muuallakin kuin virtuaalimaailmoissa, tai viettää aikansa niissä järkevästi?
Se, mistä palkitaan, ohjaa yksittäisen oppilaan yrittämistä. Ennen kaikkea se kuitenkin määrittelee sitä, millaisilla ominaisuuksilla ja vahvuuksilla on ylipäänsä mahdollista tuntea kuuluvansa oppijoiden, onnistujien, porukkaan. Samaistua kouluun ja sen myötä tähän yhteiskuntaan.
Poikani livahti kavereiden seuraan niin nopeasti todistusten jaon jälkeen, että en ehtinyt saada todistusta käsiini. Lähetin viestin ja kyselin, missä hän on, olisi kiva nähdä numerot. ‘Huuppaamas’, vastasi teini. Siis pelaamassa koripalloa kavereiden kanssa.
‘No tuliko hyvä toikkari?’
‘ Iha chill’, vastasi poikani.
Mitäpäs muutakaan hän vastaisi. Onhan hän täyden kympin poika – niissä asioissa joilla on merkitystä.
Olen hänestä ylpeä.