Viihdyn Itä-Helsingissä varmaankin siksi, että mikään ei ole siellä mustavalkoista. Elämän koko kirjo on näkyvillä. Kaikki tarpeet. Se vastaa minun kokemustani ihmisyydestä: elämä on epätäydellistä. Lanseerasin joskus opiskeluaikoina vanhusten kotihoidossa työskennellessäni moton: ‘Joka eritteitä pelkää, se elämää pelkää’. Uskon tähän vakaasti edelleen. Ihmisyys on sotkuista, hämärää hommaa, jossa parhaiten selviää täydellisellä avoimuudella ja jatkuvalla iteroinnilla.
Iterointihan on yksi nykyajan työelämän muotitermeistä. Sillä tarkoitetaan jatkuvaa kokeilua, virheistä oppimista ja suunnan korjaamista. Iterointi on siis ikään kuin pään toistuvaa hakkaamista seinään. Hemmetin rasittavaa hommaa. Toki siinä on etunsa verrattuna moneen vanhaan ja jäykkään toimintatapaan.
Siinä missä aikuisuus ja työelämä ovat jatkuvaa uudelleen säätämistä, siis iterointia, tuntuu että vastuu kaiken saamisesta kerralla oikein on nykyään sälytetty lapsille ja nuorille.
90-luvullahan oli ihan ok kokeilla vielä lukiossa vaikkapa luovaa tanssia ja sävellystä. Aloitin myös sekä laajan kemian että ranskan, mutta lopetin ne kesken. Pitkän matikan ja fysiikan sen sijaan pidin kalenterissa, mutta kummastakaan ei ole ollut nähdäkseni mitään hyötyä. Muistelen kuitenkin lämmöllä kesäistä matikkaleiriä, jolle mentiin ihan läpällä kavereiden kanssa.
Jälkikäteen katsoen lukio-opiskeluni olivat siis kenties yksi erheiden kimara. Erityisesti ranskasta olisi ollut myöhemmin hyötyä. Tämä 16-vuotiaana tehty arviointivirhe ei kuitenkaan koitunut kohtalokseni. Olen toistaiseksi elänyt hyödyllisesti ja suhteellisen onnellisesti. Je ne regrette rien.
Maailma on noista ajoista muuttunut jotenkin monimutkaisemmaksi, ja tila tehdä virheitä on ainakin mielikuvissa kaventunut. Tekemieni erheiden ja virheiden, ilojeni ja surujeni väleissä yritän kuitenkin keksiä evääksi viisaita sanoja lapselleni, joka aloittaa lukion ensi vuonna. Ja niille nuorille, jotka valmistuvat tänä keväänä, sekä aivan erityisesti niille, jotka eivät ole menossa mihinkään tai valmistumassa mistään.
Tärkein, mitä haluaisin heille sanoa on, että elämä on aina ite-taidetta. Se on ite tehty, iteroitu, kaikkine kupruineen ja kummallisuuksineen, ja asettuu vain harvoin ennalta nikkaroituihin kehyksiin.
Vaikka siis opetussuunnitelmat, pääsykokeet, somen algoritmit ja bruttokansantuote kuinka esittäisivät lepattavalle sielulle tavoitehakuisia vaatimuksiaan, ne eivät pysty nujertamaan ihmiselämän ydinolemusta. Ihmisen kasvu, kuolemaan asti, on iteratiivinen prosessi. Elämä on muutosta, etsimistä, jatkuvaa keskeneräisyyttä. Me kuolemme vain hitusen verran vähemmän vaillinaisina kuin tulemme tähän maailmaan, ja sekin vain, jos olemme onnekkaita ja olemme saaneet mahdollisuuden kasvaa. Tuo jatkuva katkeransuloinen pään seinään hakkaaminen on itse elämän olemus.
Ehkäpä ainoa, missä voimme edistyä, on hyvä tahto itseämme ja toisia kohtaan tällä matkalla, joka on kaikille yhteinen.