Noin kymmenen vuotta sitten, lapseni ollessa vielä tarhaikäinen, hän pyysi, että meille ostettaisiin vohvelirauta. Olin kroonisessa rahapulassa, väsynyt ja kykenemätön orientoitumaan riittävästi lapseni tarpeisiin. Ajattelin, että kolmekymmentä euroa on liian paljon rahaa laitettavaksi sellaiseen turhakkeeseen. Vohvelirautaa ei ostettu.
Olen usein jälkikäteen ajatellut tuota imaginaarista vohvelirautaa. En ymmärtänyt silloin, mistä tuossa kapistuksessa oli kyse: tarhakavereilla oli kotona vohveliraudat, ja viikonloppuisin pidettiin vohvelikestejä ja vohveliaamiaisia. Vohvelirauta oli sosiaalisen kuulumisen väline, nautinnon, ilon ja jännityksen välikappale. Meillä sitä ei ollut. Olimme vohveliraudaton, nuiva äiti-lapsi –kaksikko, ensimmäinen eronnut perhe lapseni tarharyhmässä. (Tämä on tietysti minun, eikä 4-vuotiaan tulkinta aiheesta, mutta luulen olevani oikeilla jäljillä.)
Sanotaan, että asioista osaa olla kiitollinen vasta, kun ne menettää. Joskus asioista osaa olla kiitollinen vasta, kun ne saa. Toisinaan puuttuvat asiat huomaa siis vasta sitten, kun ne ovat sattuman oikusta ilmestyneet omaan elämään – ai tällaistako voi olla?
Muistan edelleen hyvin, miltä tuntui ostaa ensimmäisiä ei-välttämättömiä asioita, kun rahaa alkoi vuosien vieriessä pakollisten menojen jälkeen jäädä tilille. Kymmenen litran kattila. Harrastusvälineitä lapselle. Haaveideni polkupyörä.
Erityisesti iloitsin uusista vaelluskengistäni. Edelleen, vuosien jälkeen, kun laitan ne jalkaan, tunnen itseni etuoikeutetuksi. Joka kerta. Ne tuntuvat hyvältä, mutta ovat myös sosiaalisen kuulumisen välikappale: kuulun riuskojen ulkoilmaihmisten heimoon. Tai vähintään näytän siltä.
Omistamani esineet tekevät minusta paremman ihmisen. Niiden puute ei tehnyt huonompaa, mutta omistaminen tekee paremman. Kun ihmisellä on jotain muuta kuin vain välttämätön, hänelle tulee väljyyttä. Asiat ja esineet, jotka eivät ole välttämättömyyksiä, voi tarvittaessa lainata tai lahjoittaa muille. Ihmisestä tulee toisin sanoen hyväntekijä.
Ei kukaan ole mielellään tyyppi, jolle aina tarjotaan. Kahvit, kyyti, kesämökki lainaan. Lahjan antamisesta on kirjoitettu lukuisia kirjoja ja sosiologisia tutkimuksia.
Tästä syystä en oikein lämpene esimerkiksi lastensuojelun asiakaslapsille hyväntekeväisyytenä annettaville joululahjoille. Vieraan antamaa pakettia paljon vaikuttavampaa osattomuuden torjuntaa on suoda vanhemmalle kokemus, että hän voi itse antaa asioita lapselleen.
Kaikki lahjat eivät ole materiaalisia, eikä esineiden omistajuus ainoa tai tärkein sosiaalisen kuulumisen muoto. Antaminen itsessään, itsestään, on tärkeää. Kukin voi tehdä sen omalla tavallaan. Mutta yltäkylläisen vaurauden ympäröimänä helposti unohtuu, miten tavattoman hienoa ja ei-itsestään selvää esineiden omistaminen on.
Kadun ikuisesti sitä vohvelirautaa.